Coin cuisine: Valistusajan kestitystä herttua Stanislauksen vieraana Lothringenissa

 

 

                                                                                                                                                Jarmo Kehusmaa

                                                                                                                                                Sini Sovijärvi

Sain ylen määrin hyväntahtoisuuden ja arvostuksen osoituksia Lothringenin hovissa ja vietin ihania hetkiä kuningas Stanislauksen seurassa.

 

J’ai été comblé de bontés et d’honneurs à la cour de Lorraine, et j’ai passé des moments délicieux avec le roi Stanislas.

—Montesquieu kirjeessään Ottaviano di Guascolle Pariisissa 17.7.1747

 

Ranskan historiaan vaikuttanut puolalaissyntyinen hallitsija, syntymänimeltään Stanisław Leszczyński (1677–1766) näyttäytyy erityisesti Lothringenin (ransk. Lorraine) maakunnan tunnettujen kaupunkien Nancyn ja Lunévillen historiassa. Hallitsijana hänestä käytetään pelkkää etunimeä, kuten tapana on. Sen puolalainen muoto on Stanisław, suomen- ja mm. saksankielisissä teksteissä nimestä käytetään muotoa Stanislaus ja ranskassa Stanislas.

Vallastaan kaksi kertaa syösty Puola-Liettuan entinen kuningas Stanislaus sai kansainvälisellä sopimuksella vuonna 1736 eliniäkseen hallintaansa Lothringenin ja Barin herttuakunnat (nykyisen Ranskan koillisalueella). Tätä ennen hän oli hallinnut Puola-Liettuaa kuninkaana vuosina 1704–1709 ja 1733–1736. Stanisław syntyi puolalaiseen mahtisukuun 20. lokakuuta 1677 nykyisin Ukrainalle kuuluvassa, tuolloin Puolaan kuuluneessa Lwówissa (Lviv). Hän menehtyi traagisesti 23.2.1766 herttuakunnassaan Lunévillen linnassa.

Vaikka Stanislaus oli huomattavan suvun vesa, hänet kasvatettiin vaatimattomuuteen, karttamaan ylvästelevää itserakkautta ja laiskottelua. Lapsuusvuosina hänen vuoteenaan oli pelkkä olkipatja. Pojan koulutuksesta vastasivat pääasiassa puolalaiset ja ulkomailta tulleet jesuiitat ja kotiopettajat, mutta hän kävi myös maineikasta, protestanttista Lesznon lukiota, jonka Leszczyński-suvun esi-isät olivat perustaneet jo 1500-luvulla.

Stanisław oli jo varhain kiinnostunut luonnontieteistä ja matematiikasta; lisäksi hän osoitti erityistä taitavuutta latinassa, puhui ja kirjoitti saksaa ja italiaa. Ranskankin puhuminen sujui, mutta sen kirjoittaminen ja kielioppi olivat jo vaikeampia. Nuorukainen kasvatettiin katoliseen uskoon, mutta myös uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen. Henkisen kasvatuksen harvinaisen avarakatseisiin perusarvoihin kuului myös kansan vapauden kunnioittaminen.

Vuonna 1698 Stanisław solmi Varsovassa avioliiton Katarzyna Opalińskan (1680–1747) kanssa. Avioliitosta syntyi kaksi tytärtä: Marianna (1699–1717), joka menehtyi nuorena keuhkokuumeeseen ja Maria Leszczyńska (1703–1768). Mariasta tuli vuonna 1725 Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n puoliso, joka synnytti kuninkaalle kymmenen lasta. Kerrotaan, että isä ja Maria-tytär ripittäytyivät ainoastaan jesuiitoille ja käyttivät siinä tilanteessa puolan kieltä.

 

Ennen Lothringeniin siirtymistään Stanislaus oli saanut Ludvig XV:ltä residenssikseen Loiren laaksossa sijaitsevan maineikkaan Chambordin metsästyslinnan, joka oli odottanut uutta isäntää asumattomana 40 vuotta. Stanislaus viihtyi mainiosti tässä metsän ympäröimässä asumuksessaan; hänen vaimonsa ei niinkään. Aika kului lukiessa, musisoidessa ja uskontoa harjoittaessa. Mieluisia olivat retkeily Loiren rantamilla ja metsästys 5000 hehtaaria käsittävillä linnaan kuuluvilla mailla.

Oleskellessaan juuri Chambordissa Stanisłaus sai tiedon, että Maria-tytär oli synnyttänyt 4. elokuuta 1729 kruununperillisen Ranskalle. Poika oli saanut kasteessa nimen Louis. Stanislaus järjesti suuret juhlat Blois’n piispanpalatsissa. Kuluissa hän ei säästellyt, olihan oma tytär synnyttänyt tulevan hallitsijan Ranskalle! Koko seudun aatelisto kutsuttiin tanssiaisiin ja seuraamaan ilotulitusta.

 

Puola-Liettuan kuninkaana suvaitsevaisen Stanisłauksen poliittisena ohjelmana oli ollut yhteiskuntaluokkien välisten suhteiden tiivistäminen; hän katsoi, että kansan tulee olla valtion tärkein tuki ja että valtion kukoistus tapahtuu talonpoikien vapauden kautta.

Lothringenin ja Barin herttuana Stanislaus kehitti Nancysta noin 30 kilometriä kaakkoon sijaitsevasta Lunévillestä valistusajan keskuksen, jossa vietettiin vilkasta sivistys- ja seuraelämää liki kolme vuosikymmentä (1737–1766). Lunévilleen saapui vierailemaan ajan merkittävimpiä tieteentekijöitä ja kulttuuripersoonia. Heidän kunniakseen herttua järjesti loisteliaita juhlia; vieraita viihdyttivät linnan orkesteri, teatteriesitykset, ilotulitukset ja juhla-ateriat. Stanisłauksen komeaa Lunévillen linnaa ja hovia kutsutaankin lempinimellä Versailles lorrain (lothringenilainen Versailles). Ranskalainen historioitsija Pierre Boyé (1869–1945) tiivistää v.1926 Stanisłauksen merkityksen Lothringenin kehitykselle teoksessaan La cour polonaise de Lunéville (1737–1766) (Lunévillen puolalainen hovi):

Leszczyński oli hyväntekijä Lothringenille, jossa hänen muistoaan tulee kiitollisuudella pitää yllä.

 

Leszczyński fut bienfaisant à la Lorraine, où sa mémoire doit être rappelée avec reconnaissance.

Aikakaudesta käytettävä nimitys, le siècle des Lumières, kirjaimellisesti ”valojen vuosisata” eli valistuksen aika, viittaa järjen valoon, jonka tuli ohjata tiedon hankintaa. Lothringenin herttuakunta oli Stanislauksen aikana todellinen valistuksen tyyssija, jossa harjoitettiin filantropiaa ja edistettiin niin tieteitä kuin taiteita, myös ruokakulttuuria. Stanislaus perusti joulukuussa 1751 herttuakuntansa pääkaupunkiin Nancyyn jopa oman akatemian. Sen nimessä, Société royale des sciences et belles-lettres, ei mainita sanaa académie, mutta sen jäseniä kutsuttiin akateemikoiksi, ja säännöissä käytettiin akatemia-sanaa. Jäseniä tulivat olemaan mm. luonnontieteilijä-matemaatikot Maupertuis ja La Condamine, molemmat valistusajan eturivin kuuluisuuksia.

Stanislaus halusi tehdä akatemiastaan Eurooppa-tason toimijan ja tuolloin 25 000 asukkaan Nancysta todellisen, loisteliaan pääkaupungin. Hän oli ahkera lukija ja kirjoitti itsekin, aiheinaan mm. poliittinen filosofia. Herttuakunnan pääkaupunkiin rakennettiin vuosina 1751–1755 mm. upea Place Royale. Sen keskelle pystytettiin vuonna 1755 Ludvig XV:ttä esittävä patsas, joka hävitettiin Ranskan vuoden 1789 suuren vallankumouksen myötä. Paikalle pystytettiin uusi muistomerkki vuonna 1851, nyt herttua Stanislauksen kunniaksi. Unesco valitsi aukion, joka nykyään kantaa nimeä Place Stanislas, maailmanperintökohteeksi vuonna 1983. Ranskalaiset mainitsevatkin sen usein lempiaukiokseen kotimaassaan, jossa aukioita on lukemattomia.

 

Stanisaus lähetti aikoinaan alkuperäisen Place Royalen pohjapiirustukset Preussin kuninkaalle Fredrik II:lle. Tämä vastasi:

Niiden suurten asioiden, joita Hän toteuttaa vähillä varoilla Lothringenissa, tulee saada kaikki kunnon puolalaiset katumaan ikiajoiksi sitä, että he menettivät ruhtinaan, joka olisi saattanut taata heidän onnellisuutensa. Teidän Majesteettinne antaa Lothringenissa esimerkin kaikille kuninkaille siitä, mitä heidän tulisi tehdä. Hän tekee lothringenilaiset onnellisiksi, sehän on hallitsijoiden ainut tehtävä.

 

Les grandes choses qu’Elle exécute avec peu de moyens en Lorraine doivent faire regretter à jamais à tous les bons Polonais la perte d’un prince qui aurait fait leur bonheur. Votre Majesté donne en Lorraine l’exemple à tous les rois de ce qu’ils devraient faire. Elle rend les Lorrains heureux, et c’est là le seul métier des souverains.

 

Päivä Lunévillen linnassa

Stanislaus noudatti tarkkaa päiväohjelmaa. Hän heräsi tavallisesti kuudelta. Aamurukouksensa jälkeen hän joi teetä tai nautti tulikukan lehdistä valmistettua yrttihauduketta. Hän halusi viettää hetken yksin piippua poltellen. Tämän jälkeen herttua ryhtyi työtehtäviinsä. Kolme kertaa viikossa hän kirjoitti kirjeen Maria-tyttärelleen, Ranskan kuningattarelle, Versaillesiin. Tämän lisäksi hoidettavana oli koko laaja, virallinen posti. Vastauksensa Stanislaus saneli sihteerilleen. Kirjeenvaihdon jälkeen oli vuorossa häntä eri asioissa tapaamaan tulleiden henkilöiden vastaanottaminen. Konsultointi liittyi mm. taloudenpitoon tai mihin tahansa herttuakunnan asioihin.

Klo 10 Stanislaus siirtyi linnan kappeliin seuraamaan messua.

Kello 12 seurasi lounas ruokasalissa, jossa oli neljä ruokapöytää ja tärkeänä hyötykalusteena uuni ruokien lämmittämistä varten. Yleensä Stanislaus söi vain kerran päivässä. Tästä käytännöstä hän kuitenkin poikkesi 3. marraskuuta metsästäjien suojeluspyhimyksen, Hubertuksen (ranskaksi Saint Hubert) juhlapäivänä. Tuolloin herttua johti suurta metsästysseuruetta, johon kuului jopa 300 koiraa ja nautti myöhäisen ilta-aterian muiden seurueen jäsenten kanssa.

Ruokailua säestivät hovimuusikot koko aterioinnin ajan. Pöytien kattauksissa käytettiin upeita keskikoristeita, surtout de table, joissa oli käytettävissä suola, pippuri, öljy, viinietikka, mausteita ja sokeri.

Stanislaus arvosti hyvää ruokaa, mutta pöydän ääressä hän ei silti viihtynyt kovin pitkään kerrallaan; ateriointi tapahtui kellontarkasti tunnissa. Herttuan linnassa vieraili vuonna 1747 Lunévillessä syntyneen aatelisnaisen, Mme de Mirepoix’n seurassa kirjailija ja filosofi Montesquieu eli Charles-Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun paroni (1689–1755), jonka maineikas, yksinvaltaa ja paavia ironisoiva kirjeromaani Persialaisia kirjeitä (Lettres persanes) oli julkaistu 1721. V. 1748 ilmestyisi länsimaisen poliittisen filosofian klassikko Lakien henki (De l’esprit des lois).  Tämä arvovieras suorastaan iloitsi aterioinnin lyhyydestä. Hän ottaa asian esille matemaatikko ja tutkimusmatkailija Pierre Louis de Maupertuis’lle lähettämässään kirjeessä:

Kuningasta moititaan eräästä paheesta, mutta se on sama kuin Henrik IV:llä. Sanotaan, ettei hän viivy tarpeeksi pitkään ruokapöydän ääressä. Sehän sopii minulle täysin, ja mielestäni täällä vietetyn kuukauden jälkeen terveytenikin on kohentunut, sillä en ole enää Pariisin myöhäisten illallisten ryövärinluolissa.

 

On reproche au roi un défaut, mais c’est le défaut d’Henri IV. On dit qu’il n’est pas assez de temps à table, c’est une chose dont je m’accommode fort et je trouve que, depuis un mois que je suis ici, ma santé se fortifie parce que je ne suis plus dans les coupe-gorges des soupers de Paris. 

Lounaan jälkeen Stanislaus saattoi viettää iltapäivän mukavasti pelipöydän ääressä rakastajattarensa, Lothringenin aatelistoon kuuluneen markiisitar Mme de Boufflersin kanssa. Stanislauksen oma puoliso oli menehtynyt vuonna 1747. Kyseinen markiisitar oli toiminut hänen seuraneitinään.

Ilta-aterialle Stanislaus ei aikalaistodistajien, mm. Voltairen, mukaan saapunut tai teki niin vain harvoin. Ilta-ateria, souper, tarjottiin klo 20. Vaikka Stanislaus vetäytyi nukkumaan hieman ennen klo 22:a, juhliminen ja muu seuraelämä linnassa saattoivat jatkua. Musisointi oli mitä suosituinta: linnan orkesterin kokoonpanossa oli Stanislauksen valtakauden loppupuolella lähes 70 muusikkoa. Linnassa asui myös näyttelijöitä, jotka esittivät sekä klassikoita että uutuuksia. Mme de Boufflers oli linnan hengetär. Hän piti omaa salonkia linnan pohjakerroksen tilavassa huoneistossa, johon loppuillaksi, joskus myöhään yöhön saakka kerääntyi linnan väkeä iltaa jatkamaan.

Iltapäivisin Stanislaus ulkoili mielellään joko ratsastaen tai vaunuillaan. Myös kalastus oli hänen lempipuuhiaan. Palattuaan linnaan hän saattoi ryhtyä soittamaan huilua tai maalaamaan, ellei sitten alkanut kirjoittaa, seuranaan koiransa Griffon ja Jacquot-niminen apina.

Makunautintoja herttuan ruokapöydässä

Stanislaus söi mielellään tuttuja, puolalaisia ruokia. Hän piti paljon raakasalaateista, esimerkiksi hapankaalista, jonka päälle hän sirotteli sokeria. Lunévillen ruokapöydissä tarjottiin myös punajuuria, pariisilaispöytiin niitä ei juurikaan kelpuutettu. Stanislaus söi myös metsäsieniä. Tatteja kutsuttiinkin Lothringenissä tuolloin polonais-nimellä. Siipikarja ja riista olivat ajan ylhäisön herkkua. Fasaaneja herttuan hoviin kasvatettiin noin kuusi kilometriä Lunévillestä länteen sijainneessa Vitrimontin fasaanitarhassa, kanat kasvatettiin hänen omissa kanaloissaan, ja kaloja tuotettiin istuttamalla lahnoja seudun vesistöihin.

Herttuan pöydässä tarjottiin myös etanoita, etenkin paastoaikaan. Lothringenissä etanat olivat suosittua ravintoa; eliitin tilikirjoissa niiden hankinnoista on mainintoja 1600-luvun alusta alkaen. Etanat hankittiin maakunnan kapusiinimunkkien erityisistä etanakasvattamoista, escargotières.

Ruokajuomina Stanislaus käytti paikallisia Toulin alueen sekä Maasin (ranskaksi Meuse) viinejä. Hänen lempiviinejään olivat tokaji-viinit, joita hän oli nauttinut nuoruudestaan saakka. Frans Stefan III, Lothringenin entinen herttua (saksaksi Franz Stefan, ranskaksi Francois Étienne), Itävallan arkkiherttuattaren Maria Teresian puoliso, sittemmin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Frans Stefan I, lähetti hänelle joka vuosi lahjaksi tokaji-viiniä. Ison viinitynnyrin hevosvaunukuljetusta vartioi neljä krenatööriä kersantin valvonnassa. Koska tokajia ei riittänyt linnan tarpeisiin koko vuodeksi, Stanislaus ohjeisti, että muille tarjottaessa siihen sekoitetaan paikallista viiniä. Näin hänelle itselleen säästyi laimentamatonta tokajia. Pierre Boyé kertoo, että Stanislauksen kuoltua viinikellarista löydettiin 43 pulloa tokaji-viiniä. Niiden arvon laskettiin yltäneen 13 000 livreen (Ranskan kuningaskunnan rahayksikkö).

Stanislaus söi niin runsaasti meloneja, että hän sai niistä vatsaväänteitä. Lääkärit ja tytär Versaillesissa olivat huolestuneita tästä liiallisesta intohimosta. Lääkärit neuvoivat herttuaa syömään meloneja maustamalla ne pippurilla ja suolalla.

Meloneita kasvatettiin hovin tarpeisiin erityisissä melonneries tai melonnières-tarhoissa. Niitä lähetettiin vuosittain suuria määriä myös seudun kylpyläkaupunkeihin, Contrexévilleen ja Plombièresiin. Meloneja saatettiin tarjoilla sekä alkupaloina että jälkiruokina. Stanislauksen puutarhurit kehittivät herttualle jopa oman lajikkeen; se saatiin kehitettyä risteyttämällä kaksi melonilajiketta, Carmes ja Prescott, keskenään. Tämä vanhan lajikkeen viljely, le melon de Lunéville, on vanhoihin kasviksiin liittyvän kiinnostuksen lisääntymisen myötä  elpynyt.

Stanisłaus rakasti jälkiruokia; mukaansa Chambordista Lunévilleen hän sai konditoriamestari François Richardin, joka tunsi isäntänsä mieltymyksen makeisiin ja korkeisiin pièce-montée -konditoriatuoterakennelmiin. Richard ylennettiinkin Lunévillen hovin konditoria- ja tislausmestariksi, confiseur-distillateur. Hänen apunaan toimi kahdeksan henkilöä. Heidän käsissään nämä näyttävät pièce-montée -koristerakennelmat saivat mitä ihmeellisimpiä muotoja;  ne saattoivat kuvata mm. puutarhoja kukkineen ja lintuineen. Arkinenkin ateria päättyi sokeriveistosten tarjoilulla juhlallisesti.

Juuri Richardin ansiosta Ranskassa yleistyivät baba-leivonnaiset, jotka maustettiin sahramilla ja kostutettiin sokeroidulla valkoviinillä. Leivonnaisen nimi on väännös puolan kielen vanhaa naista tarkoittavasta babka-sanasta. Maria Leszczyńskan myötä babat saapuivat Versaillesin hoviin. Myös Ranskassa hyvin tunnetut madeleine-leivonnaiset saivat legendan mukaan syntynsä Stanislauksen hovissa olleen kutsuvierastilaisuuden yhteydessä hänen toisessa edustustilassaan, Commercyn linnassa. (Ks. blogi Coin cuisine: Madeleinet lumosivat Lothringenin herttuan, Marcel Proustin ja prefektin, helmikuu 2024.).

Stanislaus piti likööreistä. Niitä hänelle valmisti liköörimestari ja hajuvesien valmistaja Nicolas-Charles-Philippe Sonnini. Hänen suuri suosikkinsa oli pietaryrttilikööri (liqueur de tanaisie; resepti alla), johon hän kastoi kougelhopf-kakkusiivunsa, ellei sitten kastanut niitä tokaji-viiniin.

 

Vieraana valistusajan kärkikaartia

Uranuurtaja Émilie du Châtelet

Markiisitar Émilie du Châtelet, tyttönimeltään Gabrielle Émilie Le Tonnelier de Breteuil, (1706–1749) saapui Stanislauksen vieraaksi Lunévilleen vuonna 1748. Hän sai käyttöönsä isäntänsä edesmenneen puolison huoneet. Ahkera ja lahjakas markiisitar tuli sittemmin viettämään Lunévillessä elämänsä viimeiset, työntäyteiset kuukaudet.

Émilie du Châtelet tunnetaan pääasiassa Isaac Newtonin vuonna 1687 julkaistun Philosophiae Naturalis Principia Mathematica (Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet) ranskantajana. Vuonna 1740 Émilie julkaisi teoksensa Institutions de physique (Fysiikan perusteet). Ranskannos oli suursaavutus, sillä tekijä liitti siihen omat kommenttinsa ja kriittisen tarkastelun. Hän oli ensimmäisiä naispuolisia luonnontieteen uranuurtajia.

Émilie syntyi ylhäisaateliseen perheeseen; hänen isänsä toimi pitkään Aurinkokuninkaan protokollapäällikkönä. Eräs Émilielle mieleen jäänyt tapahtuma sattui illallispöydässä hänen ollessaan kymmenvuotias; kotiin oli saapunut vieraaksi Ranskan tiedeakatemian sihteeri ja merkittävä tieteen popularisoija Bernard le Bovier de Fontenelle (1657–1757), joka ruokailun ohessa kertoi pöytäseurueelle tähtitaivaan ihmeistä. Hetki tuntui olevan nuorelle tytölle suuntaa-antava.

Vuonna 1725, vain 18-vuotias Émilie naitettiin itseään 11 vuotta vanhemmalle, kuningas Ludvig XV:n (1710–1774) armeijassa palvelevalle markiisi du Châtelet’lle. Avioliitto ei estänyt vaimoa pitämästä rakastajia.

Émilie oli opinhaluinen. Lunévillessä hän tutustui nuoreen Saint-Lambertin markiisiin, josta tuli hänen rakastajansa. Saint-Lambert ei kuulunut Stanislauksen lähipiiriin eikä asunut Lunévillessä vaan Nancyssa. Émilie tuli raskaaksi neljännen kerran 42-vuotiaana vuonna 1749. Hän pelkäsi  raskauden vievän hänen henkensä. Stanisłaus tarjosi markiisittarelle mahdollisuuden vetäytyä odotuksen loppuajaksi Lunévillen linnaan; siellä hän voisi rauhassa keskittyä kirjallisiin töihinsä ja valmistautua synnytykseen.

Alkoi kilpajuoksu aikaa vastaan, Émilie halusi saattaa loppuun Principian käännöksen ja kommentit ennen synnytystä. Hän heräsi kahdeksan aikaan ja saattoi kirjoittaa taukoamatta jopa seitsemän tuntia. Tunnin kahvitauon jälkeen hän jatkoi kello kymmeneen saakka illalla, jolloin Voltaire liittyi hänen seuraansa pariksi tunniksi. Émilie saattoi jatkaa työtään vielä viiteen saakka aamulla. Syyskuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä hän synnytti tyttären. Émilie du Châtelet kuitenkin menehtyi vain kuusi päivää synnytyksen jälkeen veritulppaan. Hänet haudattiin Lunévillessä sijaitsevaan Saint-Remyn kirkkoon. Émilien ja Saint-Lambertin tytär menehtyi vain puolentoista vuoden ikäisenä.

 

Vuosina 1744–1746 Émilie du Châtelet oli kirjoittanut muistiin omia pohdintojaan onnesta. Ne julkaistiin postuumisti vuonna 1779. Tässä Discours sur le bonheur -teoksessa Émilie pitää myös hyvää ruokaa onnen lähteenä. Teoksen käänsi suomeksi Osmo Pekonen nimellä Tutkielma onnesta vuonna 2016.

Älkää kuitenkaan valittako, jos olette hyvän ruoan ystäviä, sillä sellainen intohimo voi tuottaa teille jatkuvia nautintoja, mutta osatkaa panna himonne palvelemaan onneanne: se on teille helppoa kotona pysytellen, riittää kun annatte tarjoilla itsellenne sellaisia ruokia, joista pidätte; pitäkää välillä paastoa, sillä kun odotatte, kunnes vatsanne tuntee todellista nälkää, kaikki mitä eteenne kannetaan, tuottaa teille yhtä suurta nautintoa kuin mitä harvinaisimmat herkut, joita ette enää kaipaakaan milloin teillä ei ole niitä edessänne. Kohtuullisuus, johon pakotatte itsenne, tuottaa teille entistä suuremman nautinnon. En suosittele itsekuria, jotta luopuisitte mässäilystä, vaan jotta nautintonne olisi entistäkin suloisempi.

Myöhemmin samassa teoksessa Émilie laskee hyvän ruoan vanhuuden ilojen joukkoon:

Jokaisella iällä on omat nautintonsa, ja niistä vanhuuteen kuuluvat ovat vaikeimmin saavutettavissa; niitä ovat pelaaminen ja opiskelu, jos vielä kykenemme niihin, herkkuruokien maistelu ja ihmisten arvonanto, kas siinä vanhuutemme varanto.

Oikutteleva Voltaire

Valistusfilosofi ja kirjailija François-Marie Arouet (1694–1778) eli Voltaire kuului myös Lunévillen-kävijöihin. Hänelläkin oli ollut romanttinen suhde Émilien kanssa.

Saavuttuaan Lothringeniin Voltaire oli hyvässä luomisvireessä; hän kirjoitti mm. runomittaisen näytelmän, La Femme qui a raison (Nainen, joka on oikeassa), Stanislauksen Commercyn linnan teatteria varten. Näytelmän esiintyjäkaartiin kuului Émilie.

 

Mitä lähemmäs Émilien synnyttämisen hetki tuli, sitä hermostuneemmaksi ja ärtyisämmäksi Voltaire kävi. Hän oli jo useamman viikon ollut suuttunut Lunévillen linnan talouspäällikköön M. Alliot’hon. Voltaire moitti tämän käyttävän väärin asemaansa hovin asioiden järjestelyissä. Alliot oli määrännyt linnaan tarkat aikataulut päivällisille voidakseen vastata parhaiten kaikkien linnassa vierailevien tarpeisiin. Tämä ei sopinut Voltairelle, jolla oli tapana viettää aamupäivät huoneessaan kirjallisiin töihinsä uppoutuneena, rennosti aamutakissaan.

Voltaire vaati, että aamiainen toimitettaisiin hänelle huoneeseen. Alliot ei ollut vaatimuksia kuulevinaankaan, vaan oli sitä mieltä, että vieraan tuli taipua linnan käytäntöihin; jos Voltaire ei saapuisi ruokailemaan linnan suureen ruokasaliin, hän saisi jäädä ilman aamiaistaan. Vimmastuneena Voltaire vetosi huonoon terveyteensä ja uhkasi kääntyä itse herttuan puoleen. Alliot pysyi kannassaan sitkeästi.  Lopulta Voltaire toteutti uhkauksensa ja kirjoitti suoraan Stanislaukselle:

 

 

Kuninkaat ovat Aleksanterista alkaen tarjonneet ruokaa kirjailijoille, ja kun Vergilius oli Augustuksen luona, Augustuksen hovineuvos Allyotus (huom. alun perin kirjallisuudessa kaiketi keksitty historiallinen nimi, joka sopii tähän yhteyteen väännöksenä Alliotista) pyysi antamaan Vergiliukselle leipää, viiniä ja kynttilöitä. Minä olen tänään sairas, eikä minulla ole leipää eikä viiniä.

 

Les rois sont depuis Alexandre en possession de nourrir les gens de lettres, et quand Virgile était chez Auguste, Allyotus, conseiller aulique d’Auguste, faisait donner à Virgile du pain, du vin et de la chandelle. Je suis malade aujourd’hui, et je n’ai ni pain ni vin pour dîner.

Stanisłaus ei vaivautunut henkilökohtaisesti vastaamaan Voltairelle vaan lähetti vastauksensa taloudenhoitajansa välityksellä: Voltaire sai kuulla, etteivät Lothringenin hovin tavat olleet samanlaiset kuin ulkomailla ja että niitä ei tarvinnut muuttaa yhden vierailijan tähden. Ja vaikka Lothringenin herttua oli toki arvostanut sitä, että häntä verrattiin keisari Augustukseen, ”Monsieur Voltaire ei kuitenkaan ole Vergilius”.

Maupertuis – Pariisin, Berliinin ja Nancyn akatemioiden jäsen

Matemaatikko, luonnontieteilijä ja Ranskan tiedeakatemian jäsen Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698–1759), viipyi Stanislauksen luona kahdesti, matkoillaan Berliiniin. Vuonna 1754 hän saapui mukanaan ystävänsä löytöretkeilijä ja matemaatikko Charles Marie de La Condamine (1701–1774). Maupertuis’n oli saanut houkuteltua Berliiniin tunnetusti frankofiili Fredrik II perustamansa Preussin tiedeakatemian johtoon. Lunévillen linna oli monelle keisarikuntaan matkaavalle houkutteleva välietappi.

Maupertuis oli opettanut yksityisesti matematiikkaa aiemmin mainitulle Émilie du Châtelet’lle. Tämän Maupertuis’lle lähettämät kirjeet ovat säilyneet, niistä on voitu päätellä heillä olleen myös rakkausuhde. Maupertuis oli johtanut vuosina 1736–1737 Ludvig XV:n rahoittamaa tutkimusretkikuntaa napapiirille Tornionjokilaaksoon. Suomessa retkikunta halusi selvittää, pitivätkö Isaac Newtonin väittämät maapallon napojen litistyneisyydestä paikkaansa. Aikakaudella kiisteltiin maapallon muodosta verraten sitä mandariiniin tai sitruunaan.

Herttuan kepposia ruokapöydässä

Stanislaus hauskuutti mielellään kutsuvieraitaan ja hovinsa väkeä. Erään kerran juhlapäivällisillä pöytään kannettiin iso leipomus, jota juhlaväki ihasteli. Yhtäkkiä taikinakuoren alta pöllähtikin ulos Stanisłauksen adoptoima kääpiö, Bébé heilutellen miekkaa kourassaan. Tällainen ohjelmanumero, jossa kääpiötä käytettiin juhlaväen viihdyttämiseksi, ei ollut mikään ainutkertainen ilmiö hoveissa.

Ruokapöydän ääressä herttua saattoi aloittaa  keskustelun jostakin kiistaa herättäneestä aiheesta. Keskustelun äidyttyä kiivaaksi hän saattoi napata lintupaistin parhaat palat ja syödä ne nopeasti. Sitten hän nousikin pöydästä, mikä oli merkki ruokailun päättymisestä; kaikkien muidenkin oli poistuttava ilman, että olivat ehtineet ruokailla. Erään kerran vieraille sanottiin tarjoiltavan villisikaa. Tarjolla olikin ollut tavallista kasvatettua porsasta, jonka lihaa oli vain marinoitu pitkään.

Bébé, Stanisłauksen kiivasluontoinen kääpiö

Stanisłaus adoptoi kesäkuussa 1746 hänelle esitellyn viisivuotiaan, vajaat 46 cm:n kokoisen lapsen. Poika oli oikealta nimeltään Nicolas Ferry, mutta sai heti Stanislaukselta lempinimen Bébé (vauva). Pojan kasvu oli lähes pysähtynyt. 15-vuotiaanakaan Bébén pituus ei ollut enempää kuin 83 cm, aikuisena 89,5 cm. Hän oli syntynyt Celles-sur-Plainessa vuonna 1741 vogeesilaiseen talonpoikaisperheeseen ja sairastanut isorokon ennen viidettä ikävuottaan.

Hovissa Bébé tunnisti nopeasti arvonsa kuninkaan suojattina. Hän oppi hovin tavat ja salaisuudet ja käytti niitä hyödykseen päästäessään koleerisen, kateellisen ja kostonhimoisen luonteensa valloilleen. Hän oli hyvä tanssija, mutta ei koskaan oppinut lukemaan kunnolla saamistaan yksityistunneista huolimatta. Herttuaa ja hovia Bébén ronskit jutut hauskuuttivat. Stanislaus rakennutti Bébélle hänen koolleen sopivan oman puutalon ja puetti hänet teatterivaatteisiin. Bébé sai myös ikiomat vaunut, joita vetivät vuohet kuljettaen poikaa puutarhoissa. Hänelle teetettiin myös oma haarukka ja lusikka.

Bébén luonnetta kuvaa traaginen tapahtuma Stanisłauksen saatua vieraakseen Lunévilleen 1. joulukuuta 1758 sukulaisensa kreivitär Humieckan seurueineen.  Vieraat viipyivät Lunévillessä koko joulukuun. Vierailu sai traagisen käänteen: kreivittärellä oli mukanaan oma suojattikääpiönsä, orvoksi jäänyt Józef Boruslawski, lempinimeltään Joujou, joka oli tuolloin 22-vuotias, Bébéä pienikokoisempi, 75,6 cm pituinen, tavoiltaan hienostunut, kohtelias, kärsivällinen, oppinut ja älykäs. Joujou oli siis luonteeltaan Bébén täydellinen vastakohta. Hän puhui saksaa ja ranskaa. Lunévillessä Joujou saavutti heti suosiota; myös Stanislaus osoitti hänelle suopeuttaan. Tämä sai Bébén kateudesta suunniltaan, suorastaan vihan partaalle.

Bébé ei sietänyt nähdä Joujouta päivittäin. Huolimatta edes siitä, että kiltti Joujou oli  hienotunteisuudessaan jopa pyytänyt Bébéltä anteeksi, että oli sattunut jäämään tätä pienikokoisemmaksi. Kireä tilanne johti lopulta siihen, että Bébé tyrkkäsi kilpailijansa takan tulisijaan. Joujoun huudot hälyttivät Stanislauksen paikalle. Hän sai vedettyä vieraansa pois takasta. Bébé sai kuulla kunniansa. Bébé menehtyi 9. kesäkuuta 1763, vain 22-vuotiaana, mutta fyysisesti rappeutuneena ja paljon ikäistään vanhemman näköisenä. Lähes maskotteina pidettyjen hovikääpiöiden asema ei aina ollut helppo. Ilmiö oli kuitenkin hoveissa yleinen.

 

Valistuksen aika Stanislauksen hovissa kehitti ruokakulttuuria

Stanislauksen palveluksessa oli henkilöitä, jotka merkittävästi edistivät ajan ruokakulttuuria. Chambordista Lunévilleen siirtynyt François Richard koulutti uudeksi konditoria- ja tislaajamestariksi Lunévillestä syntyisin olleen Joseph Gilliers’n (k. 1758). Hänen tittelinsä oli chef d’office, confiseur–distillateur. Sieur Gilliers laati laajan ravinto-opillisen ja keittiötaitoja käsittelevän tietoteoksen Le Cannaméliste français ou Nouvelles Instructions pour ceux qui désirent apprendre l’office, rédigé en forme de Dictionnaire, joka julkaistiin vuonna 1751. Sana cannaméliste juontuu sanasta cannamel, joka oli ruokosokerista käytetty nimitys. Gilliers’n teos on kuin ensyklopedia, sillä hän käsittelee aakkosjärjestyksessä ruoanlaittoon liittyviä tarve-esineitä, ruokien valmistamisen terminologiaa sekä vihanneksia, kasveja, hedelmiä, lihoja, kaloja ja ruokien säilömistä. Pääpaino on makeissa ruoissa. Gilliers’n teoksen hakusanoissa ei mainita perunaa.

Gilliers määrittelee teoksessaan office-sanan merkityksen. Siitä käy ilmi myös chef d’office -toimen monipuolinen työnkuva: office ei viittaa ainoastaan tarjoiluhuoneeseen, vaan se on tila, jossa käsitellään hedelmät ja sokerista tehdyt tuotteet. Office viittaa myös taitoon osata valmistaa uunissa, liedellä ja kuivausuunissa tehtävät tuotteet, valmistaa sokerimassa pièce–montée -rakennelmia varten, sekä jäätelöt ja ruokien koristelut. Officen hoitaja valmistaa salaatit, pitää huolta pöytähopeista ja leivästä, suolan valkaisusta, täyttää suola-astiat ja sokerikot, ruokaöljypullot, pitää huolta pöytätekstiileistä ja lautasliinoista sekä valvoo isäntäväen ruokapöytien kunnollisesta kattauksesta: on kuitenkin talouksia, joissa officier on vapautettu tästä toimesta. Tässä edellä mainitun sanatarkka ranskankielinen versio:

OFFICE, est le lieu où l’on prépare les fruits & les ouvrages de sucre. L’Office est encore l’art de savoir faire toutes les différentes espèces, qui font, le four, le fourneau, l’étuve, le pastillage, les glaces, & la décoration. (…) Il est de l’Officier de faire les salades ; d’avoir soin de l’argenterie ; de tenir le pain ; & de le distribuer ; de faire blanchir le sel, & d’en garnir les salières ; de garnir les sucriers, les huiliers, d’avoir soin du linge de table, & autre qu’on met entre les mains, & de faire mettre proprement le couvert des Maîtres : il y a cependant des Maison où l’on dispense les Officiers de ces dernières choses.

Stanislauksen henkilääkärinä jonkin aikaa toiminut Pierre Joseph Buchoz (1731–1807) kirjoitti valistusajan hengessä useita kasvitiedettä käsitteleviä teoksia sekä tutkielmia viinistä ja leivästä, mm. 13-osaisen Lothringenin alueen kasvien historian, Histoire universelle du règne végétal.

Buchoz tutki tieteellisesti kasvien käyttöä ravintona. Hän laati teoksen Manuel alimentaire des plantes tant indigènes qu’exotiques (Niin kotoperäisten kuin eksoottistenkin kasvien ravintona käyttämisen opas). Buchoz antaa teoksessaan myös konkreettisia reseptejä ruoanvalmistukseen, tislaukseen ja makeitten leivonnaisten valmistukseen.

Buchoz oli erityisen kiinnostunut siitä, miten kasveista oli apua vielä tuolloin yleisten nälänhätien välttämiseksi. Hän suositteli mm. nokkosten sekä purasruohon eli kurkkuyrtin käyttöä. Hän kirjoitti:

Syödessään hyvin ihminen voimistuu ja vatsa ohjaa aivoja

 

En bien mangeant, l’homme se renouvelle et l’estomac gouverne la cervelle.

Nicolas Stohrer oli yksi Stanislauksen sokerileipureista vuoteen 1725 saakka, jolloin tytär Maria vihittiin Ludvig XV:n kanssa. Maria pyysi isältään saada viedä leipurin mukaansa Versaillesin hoviin. Pariisissa Nicolas Stohrer avasi vuonna 1730 kauppahallien (Les Halles), kortteliin, rue Montorgueil’lle oman konditorialiikkeensä, jonka tuotteita olivat mm. marengit, punaherukka- tai vadelmahilloa sisältäviä puits d’amour– leivonnaiset, rommibaba (baba au rhum) sekä tuhatlehtiset eli mille-feuilles -leivonnaiset. Konditoria jatkaa yhä edelleen toimintaansa Stohrerin nimellä, tosin toisen suvun omistuksessa. Liiketoiminta on kasvanut useampaan liikkeeseen. Montorgueil-kadun numerossa 51 sijaitseva liike on historiallinen suojelukohde.

Stanislauksen traaginen kuolema

Helmikuun 5. päivänä 1766 Stanislaus heräsi tapansa mukaan kello kuudelta. Kamaripalvelija auttoi pukeutumisessa. Vaatekertansa päälle Stanislaus puki nyt ensimmäistä kertaa tyttäreltään lahjaksi saamansa intialaisesta silkistä valmistetun, vuoratun aamutakin. Päässään hänellä oli leuan alle sidottu yömyssy. Palvelija ohjasi hänet istumaan takan ääreen. Kuten tavallista, herttua halusi viettää hetken yksin rukoillakseen ennen kuin ryhtyi polttamaan piippuaan. Koska Stanislaus oli yksin, kaikkea tapahtunutta ei täsmällisesti tiedetä. Aamutakin helma oli osunut takkatuleen ja syttynyt palamaan. Stanislauksen näkö oli heikentynyt, eikä hän huomannut asiaa ajoissa. Herttuan avunhuutoja ei aluksi kuullut kukaan. Stanislaus ei saanut riisuttua palavaa aamutakkia yltään, hän kompastui takan ääreen, ja vasen käsi hipoi tulta.

Viimein palvelijoita riensi paikalle. He riisuivat Stanislauksen, kietoivat hänet peittoihin ja kantoivat vuoteeseen. Lääkärit hälytettiin paikalle. Pahimmat palovammat olivat vasemmassa kädessä, ranteessa, vatsassa ja vasemmassa reidessä. Kasvojen koko vasen puoli hiuksista poskeen oli palanut, onneksi ei pahasti; palovammat paranivat kymmenessä päivässä. Kahden viikon päästä Stanislaukselle nousi kuume, joka vei hänet lähes tajuttomaksi.

Uutinen herttuan tilasta sai lothringenilaiset hätääntymään. Ihmiset kokoontuivat rukoilemaan kirkkoihin ja täyttivät Lunévillen majatalot. Stanislaus määräsi, että surunsa ilmaisemaan tullutta väkeä tuli rauhoitella hänen tilastaan ja että ihmisille tuli jakaa leipää ja viiniä. Aihetta hätään kuitenkin oli; Stanislauksen tila heikkeni ja kivut pahenivat niin, että hän ei kyennyt enää olemaan vuoteessaan. Palovammat tulehtuivat. Madame de Boufflers’lta kiellettiin pääsy herttuan luokse. Ranskan kuninkaan kuriirit olivat pitäneet Versaillesin ajan tasalla, ja siellä oltiin valmiustilassa: kohta Lothringen siirtyisi Ranskalle. 23. helmikuuta, kello neljältä iltapäivällä, Stanisłaus menehtyi 89-vuotiaana nojatuolissaan istuen.

Rakastetun herttuan ruumis balsamoitiin, sydän siirrettiin lyijystä tehtyyn rasiaan, joka sinetöitiin. 25. helmikuuta ruumis asetettiin esille, jotta lothringenilaiset saattoivat käydä jättämässä viimeisen tervehdyksen herttualleen. 3. maaaliskuuta klo 18 hautajaissaattue lähti hitaasti kirkonkellojen soidessa kohti Nancyssa sijaitsevaa Notre Dame de Bon Secours -kirkkoa. Matkalla kylien väkeä liittyi runsaasti hautajaissaattueeseen. Kulkue pääsi perille vasta kello yhdeltä yöllä. Rukousten jälkeen arkku laskettiin kryptaan. Seuraavana päivänä vietettiin sielunmessu. Kaikkien kirkkojen kelloja soitettiin kolme kertaa päivässä, kullakin kerralla puolen tunnin ajan 40 päivää.

Saman vuoden alussa, 1. helmikuuta Stanislaus oli käynyt samaisessa kirkossa ja polvistunut yksin rukoilemaan vaimonsa hautakryptaan vievän lattiakiveyksen kohdalle. Palatessaan hän oli tokaissut seuranaan olleelle markiisitar Madame de Boufflers’ille:

Tiedättekö, mikä viivytti minua niin kauan kirkossa? Ajattelin, että hyvin pian olen itse kolme jalkaa alempana.

 

Savez-vous ce qui m’a si longtemps retenu dans l’église ? Je pensais que, dans très peu de temps, je serai trois pieds plus bas.

Lothringen siirtyi Ranskalle – Ludvig XV hävitti häikäilemättömästi Stanislauksen perintöä

Stanislauksen kuolema merkitsi Lothringenin ja Barin herttuakuntien siirtymistä Ranskalle. Niiden asukkaista tuli siten Ranskan kuninkaan alamaisia. Stanislauksen poliittisesti kunnianhimoinen ranskalaisvävy Ludvig XV halusi hävittää Nancyn kaupungin pääkaupunkiaseman. Jo 13. maaliskuuta Ludvig XV järjesti kokouksen, jossa hän halusi päättää Stanislauksen linnojen, puutarhojen, orangerie-talvipuutarhojen ja suihkualtaiden eliminoimisesta. Lothringenistä piti nopeasti tehdä yksi Ranskan maakunnista muiden joukossa. Vain Lunévillen linna säästyi myymiseltä; tosin sen irtaimisto myytiin pois. Tauluja siirrettiin Versaillesiin. Lothringenin kaupungeissa julkaistiin ilmoituksia tulevista huutokaupoista.

Stanislauksen omistamien kiinteistöjen irtaimisto myytiin puutarhojen patsaita myöten, ja paljon erilaisia rakenteita tuhottiin täysin. Suuri osa siitä, minkä Stanislaus oli rakentanut 30 vuodessa, hävitettiin. Jesuiittojen Ludvig XV salli toimia maakunnassa kuningatar Marian kuolemaan kesäkuussa 1768 saakka, mutta jo heinäkuussa 1768 heidät häädettiin pois.

Stanislauksen sipulikeitto

Lothringenin herttuaan liittyy useita tarinoita. Hänen vuosittaiset matkansa hevosvaunuilla Lunévillestä Versaillesin hoviin tytärtään sekä lastenlapsiaan tapaamaan synnyttivät monia tarinoita, joutuihan herttua seurueineen majoittumaan matkan varren majataloissa. Tarinoissa korostuvat herttuan kansanläheisyys, mutkattomuus ja piittaamattomuus etiketistä. Eräs tarina liittyy sipulikeittoon.

Eräällä matkallaan Lunévillestä Versaillesiin, jonne Puolan entinen kuningas Stanisłaus meni joka vuosi tapaamaan tytärtään kuningatarta, hän pysähtyi erääseen Châlonissa sijaitsevaan majataloon, jossa tarjottiin niin maittavaa ja hienostunutta sipulikeittoa, ettei hän halunnut jatkaa matkaansa ennen kuin olisi oppinut itse valmistamaan samanlaista keittoa. Aamutakkiinsa pukeutuneena Hänen kuninkaallinen korkeutensa meni keittiöön ja halusi ehdottomasti nähdä, kuinka kokki sen valmisti. Hänen keskittymistään eivät keittiön savu eivätkä sipulit, jotka saivat hänen silmänsä kovasti kirvelemään, lainkaan häirinneet. Stanislaus tarkkaili kaikkea, kirjoitti muistiin eikä noussut vaunuihinsa ennen kuin oli varma siitä, että hallitsi taidon valmistaa erinomaista sipulikeittoa.

Tarinan kertoo Alexandre Dumas suuressa gastronomian keittokirjassaan (Le Grand Dictionnaire de cuisine, joka julkaistiin postuumisti v. 1873) , ja se toistuu Stanislauksesta ja Lothringenin ruokakulttuurista kertovassa kirjallisuudessa. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka Ranskassa ruokiin usein yhdistetään tarinoita hallitsijoista.

 

Päärynäkompotti Joseph Gilliers’n teoksesta Le Cannaméliste (1768)

Compote de poires à la bonne-femme – Päärynäkompotti ”vanhan muorin tapaan”

Valitaan mielellään Messire Jean doré -lajikkeen päärynöitä, joista poistetaan kara ja kanta.  Päärynät huuhdellaan kunnolla ja kuivataan. Ne siirretään sokerin, kanelitangon palasen ja Burgundin viinin, jota on jatkettu hieman vedellä, kera paistinpannulle. Niitä kypsennetään hiljaisella tulella, vaahtoa ei välttämättä kuorita pois. Kypsyessä päärynöiden kuoreen ilmestyy ryppyjä. Siitä nimitys ”vanhan muorin tapaan”. Oheen sopii kuohkea kermavaahto.

 

Messire Jean -päärynälajike on tunnettu jo 1500- luvulla. Aurinkokuninkaalle niitä kasvatettiin Versaillesin puutarhassa. Ko. lajike on  keskikokoinen syyslajike, jonka sekä kuoren että malton väri voi vaihdella mm. puun iän mukaan. Helpoiten nämä poires à la bonne-femme valmistetaan pienikokoisista päärynöistä.

Pietaryrttilikööri (liqueur de tanaisie)

100 g pietaryrtin lehtiä, gramma sitruunamelissaa, gramma anista, gramma väinönputkea ja litra 90-prosenttista alkoholia. Annetaan ainesten uuttua kuudesta kahdeksaan tuntia. Sillä välin tehdään sokeriliemi, johon käytetään puoli litraa vettä ja 500 g sokeria. Vesi kiehautetaan, jotta sokeri sulaa siihen. Tämän jälkeen annetaan sokeriliemen jäähtyä. Lopuksi alkoholi siivilöidään sokeriliemeen ja sekoitetaan hyvin. Likööri jätetään vanhenemaan ennen sen käyttöä.

Bon appétit !

Jarmo

 

 

 

 

 

 

Jarmo Kehusmaa on ranskanopettaja, Ranskan gastronomian tutkija, luennoitsija ja blogisti. Kuva: Valérie Zotti 2024.

Helsingin CFF:n blogia toimittaa yhdistyksen pj. Sini Sovijärvi

Kirjallisuutta:

Baradez, M.-L.: Recettes Lorraines de ma Grand-Mère. Éditions CPE 2011.

Boyé, P.: La Cour polonaise de Lunéville (1737–1766). Berger-Levrault Éditeurs 1926, https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k3345767j

Châtelet, É. du: Tutkielma onnesta. Suom. ja esipuhe Osmo Pekonen.  Kustannusosakeyhtiö Hai 2016.

Dumas, A.: Mon dictionnaire de cuisine. Bartillat 2009.

Gilliers, J. : Le Cannameliste français, ou Nouvelle instruction pour ceux qui désirent d’apprendre l’office, rédigé en forme de dictionnaire, contenant les noms, les descriptions, les usages, les choix et les principes de tout ce qui se pratique dans l’office. J.-B.-H. Leclerc 1768, https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k105074g.texteImage

Lunéville. Les Cahiers du Château. N^o 7 – année 2011

Montesquieu: Persialaisia kirjeitä. Suom. J. V. Lehtonen. Karisto Oy 1988.

Moulin, F. & Million, M.: Le mangeur lorrain. L’art du bien manger à l’époque des Lumières. Éditions de L’Est 2004.

Muratori-Philip, A.: Le roi Stanislas. Librairie Arthème Fayard 2002.

Nurminen, Marjo T.: Tiedon tyttäret. Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen. Werner Söderström Osakeyhtiö 2008.

Pekonen, O. & Stén, J.: Valon aika. Art House 2019.

Vitaux, J.: Le dessous des plats. Chroniques gourmandes. Presses Universitaires de France 2013.

Walckenaer, C.-A.: Oeuvres complètes de Montesquieu. Avec des notes de Dupin, Crevier, Voltaire, Mably, Servan, La Harpe, etc. … [et une Notice sur la vie de Montesquieu, par C.-A. Walckenaër ; Publié par L. Parelle]. Éditeur scientifique 1857, https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k62730454/f389.item