Vuoden 2016 kulttuurijärvenpääläiseksi valittu Marika Sampio-Utriainen on kirjoittanut ja esittänyt monologeja merkittävistä suomalaisista ja ranskalaisista, historiallisista naisista ja esittänyt niitä vuosien varrella teattereissa, taidemuseoissa ja muissa tilaisuuksissa Suomessa ja ulkomailla. Helmikuussa 2022 hän esitti monologinsa Aino Sibelius – Par amour pour mon mari Pariisin Théâtre du Nord-Ouestissa esitettyään sen ensin meille Helsingin Cerclessä marraskuussa 2021. Marika Sampio-Utriainen kertoo suhteestaan ranskalaisuuteen ja prosessista, joka vei hänet pariisilaisteatteriin.
Marika Sampio-Utriainen matkalla Pariisin Théâtre du Nord-Ouestiin.
Kuva: Mira Kivilä.
Rakkaudesta Ranskaan
Olen saanut synnyinlahjanani rakkauden Ranskaa ja ranskan kieltä kohtaan. Äitini on intohimoinen frankofiili ja muistan, kuinka jo pikkutyttönä lumouduin yhdessä hänen kanssaan Séverinen euroviisukappaleesta Un banc, un arbre, une rue ranskalaisiin pastilleihin saakka!
Niinpä oli luontevaa, että valitsin ranskan kielen yläasteella. Vaikka en muuten ollut kielistä kiinnostunut, opiskelin innolla passé composén ja subjunktiivin. Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa laudaturin ja sain stipendinkin ranskantaidoistani.
Sittemmin, juuri ranskan kielen myötä, innostukseni kieliin syttyi: olen opiskellut espanjaa, italiaa, venäjää, saksaa, arabiaa ja turkkiakin, mutta ranska on edelleen lähimpänä sydäntäni. Kirjaimellisesti. Miellän ääntäväni saksan kielen kurkusta, venäjän pään alueelta, espanjan vatsasta, mutta ranskan suoraan sydämestä.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutin Pariisiin, jotta minusta tulisi ”aito ranskatar”. Pieleen meni. Opin kyllä kieltä huomattavasti lisää, mutta opiskelu Sorbonnen valtiotieteellisessä ylitti kapasiteettini ja olin muutenkin liian nuori ja kokematon Pariisin pyörteisiin.
Rakkauttani vaalin kuitenkin sydämeni sopukoissa. Käytän ranskaa aina kun on tilaisuus ja usein koristelen kirjoittamiani monologeja muutamin ranskankielisin lausein.
Kesällä 2021 esitin Marie Linderin monologia yhdessä oppaan, Kerstin Ilanderin, kanssa Mustion linnassa. Kesken kierroksen, kun odottelin alakerran huoneessa ryhmän tuloa oppaan kanssa yläkerrasta, ikkunaan koputettiin. Eleillä sain opastettua koputtajan ikkunan vieressä olevalle pääovelle. Englantia puhuva pariskunta pyysi päästä sisään. Sanoin, etten valitettavasti voisi päästää ketään sisään kesken kierroksen… No, olkoon menneeksi! Pariskunta tuli perässäni alakerran huoneeseen odottelemaan muuta ryhmää. Unohdin tosin kertoa, että kierros oli suomeksi.
Tuossa kohtalokkaassa huoneessa lausuin monologini ranskankielisen lauseen. Kierroksen jälkeen, vaihdettuani siviilivaatteet, palasin huoneistooni ja matkalla näin koputtajapariskunnan istumassa kahvilla. Poikkesin vaihtamaan muutaman sanan.
Sophie Andersen, pariskunnan rouva, oli hurmaantunut lauseestani ja kysyi, esitänkö monologejani myös ranskaksi. Kerroin, että itse asiassa kirjoittamani Aino Sibeliuksen tarina on ranskannettu kääntäjä Alexandre Andrén toimesta – hänenkin tapaamisessaan taisi olla kohtalolla sormensa pelissä! Tapasimme nimittäin sattumalta, tai myönnettäköön, kohtalon johdattamina Helsingin Cerclessä ja aloimme jutella. Alexandre kysäisi, haluaisinko jonkin monologeistani käännettävän ranskan kielelle. Ehdin ajatella, että tokkopa siihen on tarvetta, mutta sanani ryöpsähtivät hallitsemattomasti ilmoille: Aino Sibeliuksen monologi voisi olla sellainen.
Alexandre sai Tinfolta eli Teatterin tiedotuskeskusksesta apurahan käännökseen ja minä ranskannetun monologin. Tästä kaikesta oli kulunut vain jokunen kuukausi.
”Oui, Sophie, j’ai bien un monologue en français.”
”Parfait ! Un de mes amis est sociétaire d’un théâtre parisien. Il faut absolument que vous jouiez votre monologue là-bas.”
Sillä tiellä ollaan. Suomenkielisen Aino-monologin ohjaaja, Mira Kivilä, josta juuri tämän yhteistyömme tiimoilta on tullut ystäväni, innostui ajatuksesta siinä määrin, että matkustimme Pariisiin tapaamaan kyseistä teatteriosakasta, Frédéric Almavivaa Théâtre du Nord-Ouestiin. Kyseinen teatteri oli Édith Piafin kantaesiintymispaikka ja näimme siellä myös hänen salaperäisen budoaarinsa. Teatteri henkii historian havinaa. Miran ystävä Terhi Panula on myös vieraillut siellä ja hänkin on liittynyt henkiseen kannustusjoukkueeseemme.
Korona-aika asetti haasteensa projektin eteenpäinviemiselle, mutta lopputulemana esitimme monologin Aino Sibelius – Par amour pour mon mari lähes täydelle yleisölle kaksi kertaa, 5. ja 6. helmikuuta 2022. Yleisö aplodeerasi meidät neljä kertaa lavalle loppukumarrusten jälkeen.
Meidät. Sillä en ollut lavalla yksin. Ohjaaja Mira Kivilä hoiti tekniikan ja musiikin erillisestä kopista, josta ei ollut näkyvyyttä lavalle. Minä luotin ja turvauduin häneen, sillä ohjausprosessin myötä uskoin todellakin olevani Aino. Hän on kutsunut vieraat kotiinsa, jossa voi olla puhtaasti ja turvallisesti oma itsensä.
Kanssani oli myös upea Alexandre André, joka väsymättä kävi läpi kanssani tekstiä ja sparrasi minua ylittämään itseni, ihana Sini Sovijärvi, jonka tuesta ja ystävyydestä niin ikään olen äärimmäisen kiitollinen sekä äitini Orvokki Takala, ”Violette”, joka on antanut minulle… rakkauden ranskaan.
Marika Sampio-Utriainen
Historiallisiin naishahmoihin erikoistunut free-lance näyttelijä