Par Jarmo Kehusmaa

 

 

Ce pâté a été le plus beau jour de ma vie (Tämä pasteija oli elämäni paras päivä).  A. Edelfelt Pariisissa, 23.12.1877.

Albert Edelfelt: Omakuva vuodelta 1874. Kuva: Wikipedia.

Taidemaalari Albert Edelfelt (1854–1905) oli myös herkutteleva herrasmies. Ranskalaisen keittiön erikoisuudet, Normandian rannikon lampaanliha, Rouenin ankanpoika, Strassburgin kuuluisa hanhenmaksapatee, Pariisin ravintoloiden herkut ja Välimeren satamakaupungin Marseillen legendaarinen kalakeitto la bouillabaisse sekä Ranskan viinit saivat hänet haltioitumaan jopa niin, että niistä piti kirjoittaa välillä  perusteellisestikin Alexandra-äidille koti-Suomeen.

Edelfeltin lukuisat kirjeet äidilleen avaavat näkökulmia Ranskan kolmannen tasavallan (1870– 1940) kulttuurielämään, maailmannäyttelyihin ja kuohuviin poliittisiin oloihin, mm. Alfred Dreyfusin oikeustapaukseen 1894–1906 (Affaire Dreyfus). Kirjeenvaihdon kautta Alexandra Edelfelt saattoi seurata poikansa vaiheita ja mielentiloja suurkaupungissa, maalausten ja uran etenemistä, Ranskan tapahtumia, Pariisin seurapiirejä ja sen vilkasta kulttuuri- ja huvielämää.

Yksi hienoimmista kulinaristisista tilaisuuksista, joihin Edelfelt Pariisissa osallistui, olivat Koillisväylän löytäjän Adolf Erik Nordenskiöldin (1832–1901) kunniaksi vuonna 1880 järjestetyt ”todella suurenmoiset” päivälliset. Kirjeistä toimitettu teos (Anna Kortelainen) Niin kutsuttu sydämeniAlbert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873–1901 (Otava 2001) tarjoaa runsaat taustatiedot, mutta ruokahistorialliset selitykset teoksesta puuttuvat. Tämäkin kuvastanee gastronomian historian vähäistä arvostusta ja niukkaa tuntemusta maassamme. Onkin syytä paneutua Monsieur Edelfeltiin kulinaristina!

Albert Edelfelt lähti Pariisiin opiskelemaan jo nuorukaisena (1874). Moniin muihin Pariisissa opiskeleviin taiteilijanalkuihin verrattuna Edelfelt oli toki etuoikeutettu varakkaan, kosmopoliitin sukutaustansa takia. Hänen lahjakkuutensa oli kuitenkin ilmiselvää ja hänestä kasvoi kansainvälinen taiteilija, joka sai tunnustuksena työstään Ranskan valtiolta Kunnialegioonan upseerin (1889) ja komentajan arvon (1901) kunniamerkkeineen. Edelfeltin ansiosta suomalaisten työt olivat Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 omassa paviljongissaan eivätkä edustamassa Venäjän keisarikunnan taidetta. Vielä viimeisenä elinvuonnaan 1905 ansioitunut taiteilija teki matkan rakkaaseen Pariisiinsa.

Albert Edelfelt oli Helsingin Cerclen edeltäjäyhdistyksen, vuonna 1890 perustetun Alliance Française de Helsingforsin jäsen. Ulkomailla uraa tekevänä taiteilijana hän ei kuitenkaan voinut osallistua säännöllisesti yhdistyksen toimintaan. Sen sijaan hänen sisarensa Annie ja Berta olivat aktiivijäseniä. Albert osallistui paljon suosiota saaneeseen jäseniltaan 31.3.1892 mm. maalaamalla lavasteita. Tiedetään myös, että hän yhdessä mm. Louis Sparren (1863–1964) kanssa näytteli ranskan kielellä yhdistyksen jäsenillassa 10.12.1902 Georges Courtelinen yksinäytöksisessä komediassa Un client sérieux.

Kurinalaista työntekoa ja vilkasta sosiaalista elämää

Ensimmäinen karu ullakkohuoneateljee Latinalaiskorttelissa 24, rue Bonapartella vaihtui vuonna 1880 osoitteeseen 147, avenue de Villiers. Koti sijaitsi lähellä Riemukaarta, teatteri- ja seurapiirien suosimassa kaupunginosassa, jossa asui mm. legendaarinen näyttelijätär Sarah Bernhardt. Ensimmäisenä opiskeluvuonna Pariisin vesi aiheutti asukkaille pitkäaikaisia vatsavaivoja. Pariisiin jo aiemmin saapunut suomalainen taidemaalari Adolf von Becker (1831–1909) kielsi ankarasti ystäväänsä Edelfeltiä sitä juomasta. Niinpä janoonsa nuori taiteilija sekoitti veteen osittain viiniä, osittain mehua.

Albert Edelfelt: Makaava, alaston malli. Teos on maalattu Albert Edelfeltin uudessa ateljéessa, osoitteessa 147, avenue de Villiers, johon taiteilija muutti vuonna 1880. Se sijaitsi Parc Monceaun vierelle nousseella hienostoasuinalueella Pariisissa,  Kuva: Hagelstam.

Kuvaus 20-vuotiaan Edelfeltin arjesta Pariisissa (kirje 5.9.1874) sisältää myös ruokailut: café au lait lähiravintolassa klo 7.30; lounaaksi (josta käytetty nimitys oli tuolloin ”aamiainen”) klo 12 bouillon, omelette aux deux œufs, 2 sous de pain, un hémistier de vin (lihalientä, kahden munan munakas, kahdella lantilla leipää, neljännespullollinen viiniä); klo 17.00–19.30 välille sijoittuvalla päivällisellä pihviä, papuja, juustoa tai paahtopaistia, perunoita ja hedelmiä.

Lokakuussa 1874 Jean-Léon Gérômen ateljeen opiskelijat halusivat hetkeksi pois Pariisista ja lähtivät retkelle Ville d’Avrayhin. Edelfelt nautti ranskalaisesta tavasta tehdä viikonloppuisin maaseuturetkiä, joiden kohokohtina oli lounas idyllisessä maaseuturavintolassa: ”…vetäydyimme ravintolaan, missä päivällinen nautittiin pitkän juhlapöydän ääressä. Voi kuinka juttelimme, nauroimme, söimme ja joimmekaan! Keittoa, gigot’ta, kananpoikaa, kalkkunaa, paistia, salaattia, kukkakaalia, omenia ja viinirypäleitä, juustoa – ja niiden kanssa ensin bordeaux’ta, sitten burgundia ja viimeksi samppanjaa.” (Kirje 26.10.1874)

Edelfeltin luettelosta voi panna merkille ruokien ranskalaisen tarjoilujärjestyksen: vihreä salaatti tarjotaan pääruoan, usein liharuokien, jälkeen. Mikäli menyyssä on juustoja, ne tarjotaan vihreän salaatin jälkeen.

Jouluna mielen valtasi kaipuu kotiin. Joulupäivänä 1874 kirjoitetussa kirjeessä Edelfelt kertoo, etteivät joulupöydässä syödyt ranskalaiset antimet tuoneet joulumieltä: ”Usein ajattelin Teitä joulupuuron ja kinkun ja kotona pannun oluen äärellä; kaikista noista olen saanut vain uneksia ja kaikki ne olisivat maistuneet tuhat kertaa paremmalta kuin rognon à la brochette, poulet au cresson, salade de l’escargot y.m., joita meille tarjottiin.” Jouluaaton aterialla tarjolla olleet ruoat (munuaisia vartaassa, kananpoikaa vihanneskrassin kera sekä etanasalaattia) olivatkin varmasti nuorelle Edelfeltille jouluruoiksi hyvin poikkeavia.

Edelfeltin aikalaiset luonnehtivat taiteilijaa vuonna 1883 komeaksi, kookkaaksi, solakaksi, täydelliseksi taiteilija-aatelismieheksi, joka taiteessaan on kunnianhimoinen, sivistynyt, vaatimaton ja lahjakas, sekä luonteeltaan lämpimän ja reilun ystävällinen. Ei siis ihme, että hän oli suosittu kutsuvieras Pariisin seurapiireissä. Ranskan valtion ostama ja paljon ylistetty Louis Pasteurin muotokuva (1885), sen johdosta Edelfeltille vuoden 1889 maailmannäyttelyssä myönnetty kultamitali, grande médaille d’honneur sekä hänelle Ranskan myöntämät kunnianosoitukset lisäsivät kutsuja seurapiiritapahtumiin, joskus jopa taiteilijan kyllästymiseen asti.

Hanhenmaksaa Strassburgista

Nuori Edelfelt hurmioitui hyvän ruoan edessä. Ystävänsä Petit Gérardin ja tämän veljen luona syöty lounas oli niin maittava, että herkuista oli kirjoitettava äidille. Kirjeessään 23.12.1877 Edelfelt haltioituneena muistelee lounasta. Tarjolla oli ollut kotletteja, omeletteja sekä ystävien äidin itse valmistamaa hanhenmaksapasteijaa ruokapaketista, jonka hän oli laittanut poikansa Gérardin mukaan Strassburgista, lisäksi omenia ja päärynöitä. Edelfelt oli ostanut viiniä. Strassburgista tuotua hanhenmaksaa Edelfelt ylistää ranskaksi: Ce pâté a été le plus beau jour de ma vie, ts. ”Tämä pasteija oli elämäni paras päivä”.

Gänsenliesel (hanhityttö) -patsas. Parc de l’Orangerie -puisto, Strassburg. Kuvanveistäjä: Charles Albert Schultz (1899). Kuva: Jules Manias (coll. BNUS), Public Domain (n. 1906).

Edelfeltin haltioituminen hanhenmaksan edessä täyttää Anthelme Brillat-Savarinin (1755–1826) ”herkkusuisuuden temppeliin” pääsyn kriteerit. Hanhenmaksa on yksi tämän ruokafilosofin asettamista “gastronomian koetinkivistä”: ”Niiden pelkkä ilmestyminen näkyviin käynnistää oikein suhtautuvassa ihmisessä kokonaisen maistelukoneiston, joten kaikki ne, joissa tällöin ei ole havaittavissa mielihyvän välähdystä eikä hurmion säkenöintiä, voidaan katsoa arvottomiksi nauttimaan tilaisuudesta ja sen suomista iloista.”

Brillat-Savarin kertoo edelleen havainnostaan, kuinka pöytään ilmestynyt ”kokonainen vuori Strassburgin hanhenmaksaa” vaikutti pöytäseurueeseen: ”Kaikki keskustelut katkesivat sydänten kylläisyydestä, kaikkien huomio kiinnittyi tarjoiluvatien kauhojiin ja kun vadit vihdoin vietiin pois, olin nähnyt kaikkien kasvoilla vuoron perään palavan halun, nautinnon hurmion ja autuuden täydellisen rauhan.” (Meditaatio XIII. Gastronomian koetinkivet).

Ranskan gastronomiassa Elsassin maakunta on hanhenmaksan syntysija. Strassburgilaisen taikinakuoreen valmistetun hanhenmaksan keksi le prince de la gastronomie’ksi nimetty kokki Jean-Pierre Clause (1757–1827). Vuonna 1778 Elsassin sotilaskomentajana tuolloin toiminut marsalkka de Contades (1704–1795) antoi kokilleen tehtäväksi valmistaa jotakin ainutlaatuista. Clause sai ajatuksen tarjota hanhenmaksaa taikinakuoressa ja näin tämä Ranskan gastronomiaan jäänyt ”koetinkivi” sai alkunsa. Hanhenmaksan nykyaikainen, julma tehotuotanto on kuitenkin tuonut kritiikkiä kyseiselle herkulle.

Rouenin ankkaa

Edelfelt kirjoitti 20. huhtikuuta 1882 äidilleen olleensa edellisenä päivänä taiteilijaystävänsä Beckerin kanssa ruotsalaisen maisemamaalarin Alfred Wahlbergin (1834–1906) kutsumana päivällisillä, ”joilla tarjottiin taimenta, caneton de Rouenia, vihreitä herneitä, parsaa, mansikoita, kaikkia mahdollisia viinejä, ja kaikki tämä yhdessä Pariisin parhaista ravintoloista.” Le caneton de Rouen– ja le canard à la rouennaise -ruokiin käytettävä Rouenin ankka on oma ankkarotunsa Normandiasta. Sen lihaa pidetään erityisen maittavana. Mm. Auguste Escoffier (1846–1935) tarjosi sitä tulevan kuninkaan Edvard VII:n kunniaksi 24.6.1902 gaalaillalisilla Hotelli Carltonin ravintolassa Lontoossa. Ankan tarjoilu on spektaakkeli asiakkaan edessä: liha flambeerataan konjakilla. Hienoimmissa ravintoloissa lihan liekittämisen ja leikkaamisen suorittaa ruokalajiin erikoistunut canardier– tarjoilija.

Canard de Rouen – Rouenin ankka. Kuva: Région Normandie.

 

Esisuolattua lampaanlihaa Normandiasta

Yhteinen lounas tulevan puolison, Ellan de la Chapellen (1857–1921) kanssa sai Edelfeltin muistelemaan kirjeessään äidilleen: ”Viikkoa aikaisemmin nauttimamme aamiainen oli oikein hyvä. [ … ] Äiti: saumon sauce verte, filet de présalé jardinière, salaattia kylmän kanan ja hanhenmaksapasteijan kera, metsämansikoita kerman ja jälkiruokaviinien kera – burgundia, samppanjaa.” (Kirje 12.5.1887)

Ei ihme, että Albert kehui ateriaa: lounaalla syöty pré-salé, esisuolattu (tai “suolaniityn”) lampaanliha Normandian rannikolta, on erityisen arvostettua. Liha saa oman erityisen makunsa lampaiden syömästä vuorovesi-ilmiön huuhtomasta ruohokasvustosta. Lampaitten laiduntaminen näillä matalilla rannoilla vaatii kasvattajilta tarkkaa vuorovesi-ilmiön seurantaa. Mont-Saint Michelin esisuolautunut karitsanliha on vuodesta 2009 alkuperäsuojattu, AOC -merkinnän saanut liha. Edelfelteillä oli samaisten esisuolattujen lampaanfileiden lisukkeena – à la jardinière -tapaan tarjottuna – nauriista, vihreistä pavuista, herneistä (ja ehkä myös kukkakaalista) tehty kasvishöystö.

Mont Saint-Michelin lampaita suolaisella laitumellaan. Kuva: Wikipedia/Jakob Voss (2004).

 

Hummeria amerikkalaisittain

Maanantaina 7. toukokuuta 1888 Edelfelt kirjoittaa olleensa edellisenä päivänä ”omituisella herra-aamiaisella tohtori Nohrströmin luona, jota hän kuvailee ”sydämellisen hyväätarkoittavaksi mutta ennemminkin originelliksi kuin hauskaksi isännäksi”. ”Ruokaa loputtomiin – voileipäpöytä ostereineen, kaviaareineen ja hummereineen ynnä muineen -sitten vol au vent, sitten homard à l’américaine, sitten lohta, sitten rapuja, sitten paistia, sitten täytettyä salvukukkoa, sitten parsaa, sitten taas jotain paistia …Kello 1 kävimme pöytään ja kello 5 nousimme siitä.”

Edelfelt oli syönyt lounaalla Ranskan gastronomian klassikkoruoan ”hummeria amerikkalaiseen tapaan”. Tämän le homard à l’américaine  valmistustapa ei – päinvastoin kuin voisi olettaa – viittaa lainkaan amerikkalaiseen tapaan valmistaa hummeria. Reseptin alkuperänä Ranskan gastronomian historiassa kerrotaan tarinaa, jonka mukaan sen loi Pierre Fraysse, Sètessä syntynyt keittiömestari. Ennen asettumistaan Pariisiin hän oli viettänyt muutamia vuosia Yhdysvalloissa. Pariisissa hän avasi oman ravintolansa, Chez Peter’s,  vuonna 1854. Ranskassa oli vallalla anglomaniaksi kutsuttu kulttuurivirtaus, ja niinpä ravintolan nimi sai englanninkielisen muodikkaan kieliasun.

Myöhemmin Pierre Fraysse otti itselleen liikekumppanin ja ravintola nimettiin uudelleen; nimeksi tuli Noël Peter’s. Kyseinen ravintola on jäänyt ranskalaisen ravintolakulttuurin historiaan, sillä juuri siellä tarjottiin jouluna 1870 Pariisin eläintarhan teurastetuista eläimistä koostettu menyy; preussilaiset piirittivät Pariisia ja kaupungissa oli valtava pula elintarvikkeista.

Eräänä päivänä Noël Peter’s -ravintola sai asiakkaikseen ravintolan nimen houkuttamina joukon amerikkalaisia turisteja. Oli jo myöhäinen hetki ja päivällisaika oli päättymässä; palvellakseen kaukaa tulleita asiakkaitaan Pierre Fraysse joutui turvautumaan siihen, mitä oli jäljellä. Hän valmisti hummeria aineksista, joita oli käsillä ja nimesi hummerin asiakkaitaan miellyttääkseen nimellä Le homard à l’américaine.  Sen resepti on seuraava: hummeri paloitellaan ja kypsennetään oliiviöljyssä; valmistetaan kastike tomaateista, porkkanoista, valkosipulista, salottisipuleista, maustetaan pippurilla, lisätään konjakkia tai viskiä, ei kuitenkaan liekitetä, lisätään vielä valkoviiniä. Kastikkeeseen siirretään hummerin kypsennetyt palat ja sakset.

Runoilija Raoul Ponchon (1848–1937) muotoili innostuksensa tähän hummeriherkkuun hauskasti:

Une américaine était incertaine
Sur la façon de cuire un homard.
Et si nous remettions la chose à plus tard?
Dit le homard à l’américaine.

(Eräs amerikatar oli epävarma / miten valmistaa hummeri. / Siirtäisimmekö asian tuonnemmaksi? / sanoi hummeri amerikattarelle.) Pierre Fraysse jäi Ranskan gastronomian historiaan mm. hummerireseptillään; sen syöminen taisi olla Edelfeltillekin elämys.

Bouillabaissea Marseillessa

Louis Garneray: Vue de l’Hôtel de ville de Marseille (Näkymä Marseillen kaupungintalolta). Noin 1820. Kuva: Wikimedia Commons.

Marseillessa vallitsi painostava helle, kun Edelfelt saapui pienen perheensä kanssa kaupunkiin, poika Erik oli mukana. Avioliitto oli solmittu 1888. Ellanin kanssa he kulkivat pitkin Marseillen pääkatua La Canebièrea, josta sitten jatkoivat kävelyään kuuluun vanhaan satamaan, Le Vieux port de Marseille. Ellanin mielestä ”Canebière on yhtä suurenmoinen kuin Pariisin bulevardi mutta jyrkempi”. Marseillesta Ellan ja Erik jatkoivat Lyoniin. Albert jatkoi matkaa yksin Arlesiin. Siellä hän kirjoitti 4. toukokuuta 1891 äidilleen kirjeen, jossa  Ellanin kanssa vietetyn ravintolaillan ruokamuistot nousivat mieleen: ”Sen jälkeen kun olimme käyneet katsomassa Rue St. Ferreolia, menimme syömään aivan erinomaisen provencelaisen päivällisen: bouillabaissea ja fileetä öljyssä paistettujen tomaattien kera ja joimme sen kanssa runsaasti Cassis-viiniä – sillä seurauksella, että meillä molemmilla tuli vatsa kipeäksi. Joimme Äidin ja etelän maljan, kuten olen sanonut.”

Marseillen vanhan sataman legendaarinen kalakeitto bouillabaisse, yksi Ranskan tunnetuimmista ja vanhimmista ruokaerikoisuuksista, oli alun perin köyhien kalastajien ruoka. Keittoon käytettiin päivän kalasaaliista myymättä jääneet kalat. Keitosta on tullut niin suosittu, että hyvinkin monenlaisia kalakeittoja on myyty marseillelaisen bouillabaissen nimellä. Vuodesta 1980 Marseillen oman bouillabaissen aitoutta on pyritty suojelemaan laatutakuulla La Charte de la bouillabaisse marseillaise. Keiton nimen provensaalinkielisestä alkuperästä on useita näkemyksiä; keiton nimessä voi havaita kehotuksen laskea lieden lämpöä, kun liemi kiehuu; ranskaksi quand ça bout, on baisse. Lempeällä ja maltillisella tulella tai lämmöllä keitto valmistuu.

Edelfeltin Ranskan-vuodet sattuivat aikaan, jolloin Ranskan viinitarhoja tuhosi viinikirva. Vuonna 1875 Ranskassa oli 2,4 miljoonaa hehtaaria viinitarhoja; vuonna 1890 niiden määrä oli supistunut 1,7 miljoonaan hehtaariin. Monet viininviljelijät joutuivat etsimään uuden elinkeinon; apua löytyi siirtymisestä tryffelinkasvatukseen.

Marseillessa Ellan ja Albert viettivät ihanaa, yhteistä aikaa kaukana kotoa. Välimeren suuressa, ikivanhaa kulttuuria huokuvassa satamakaupungissa he nautiskelivat – söivät ja joivat hyvin. Eikä ihme, että viinikin vei! Marseillen lähellä sijaitsevan pienen satamakaupungin Cassisin viini sai ensimmäisenä Provencen alueen viineistä AOC (Appellation d’origine contrôlée) -laatuluokituksen vuonna 1936. Cassisin viineihin liittyy myös legenda, jonka mukaan Jumala olisi rakentanut portaat paratiisin ja Cassisin välille, jotta saisi itselleen lempiviiniään. Ellanin ja Albertin runsaasti nauttima viini lienee ollut perin maukasta!

Rakkautta tihkuva tomaatti-mansikkasalaatti

Albert Edelfeltillä lienee ollut useita rakkauden kohteita. Ajatuksen inspiroimana syntyi seuraava resepti. Tomaatit, les pommes d’amour eli rakkauden omenat, ovat kesän kypsyttäminä, mehukkaina, mansikkaan yhdistettyinä mitä ihaninta tarjottavaa romanttiselle illanvietolle!

Tomaatti kulkeutui Provenceen kahta reittiä: Italiasta ja Espanjasta. 1500-luvulla tomaattia pidettiin aluksi koristekasvina ja jopa myrkyllisenä. Uutuutta vieroksuttiin ja sitä kohtaan oltiin varovaisia. Tomaatteja on pidetty myös afrodisiaalisina eli lemmenhaluja nostattavina; tästä juontuu ranskan kielessä niistä käytetty nimitys pomme d’amour. Nykyisin tomaatit ovat provencelaisen keittiön tärkeimpiä raaka-aineita. Pariisilaiset saivat tomaatteja syödäkseen vasta vuoden 1789 vallankumouksen jälkeen.

Tomaattien lisäksi salaatin aineksena olevaa basilikaa on pidetty sukupuoliviettiä lisäävänä; antiikin Kreikassa ja Roomassa tähän uskottiin vakaasti, ja sitä käytettiinkin aineksena erilaisissa lemmenjuomissa.

Mikäli on uskominen valistuksen alkuajan filosofia ja kirjailijaa, Ranskan akatemian jäsentä ja Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian (Académie Royale des sciences) sihteeriä, Bernard Le Bouyer de Fontenellea (1657–1757), tämä salaatti lisää myös ikävuosia. Naisten seurasta ja ulkona syömisestä nauttinut Fontenelle saavutti 99 vuoden iän ja kuoli vasta lähellä 100-vuotissyntymäpäiväänsä. Pitkän ikänsä salaisuudeksi hän mainitsi mansikat ja parsan.

Tämä salaatti sopii myöhäiskesän kypsäksi herkuksi, mutta toki jo juhannusaaton kevyeksi tarjottavaksi ennen yöllisiä lemmentaikoja!

Tomaatti-mansikkasalaatti suurella rakkaudella suurelle rakkaudelle. Resepti, valmistus ja kuva: Jarmo Kehusmaa.

 

Salade de pommes d’amour aux fraises – Lemmenomena-mansikkasalaatti

2 isoa kypsää tomaattia
250 g mansikoita
1 rkl valkoista balsamietikkaa
1 rkl extra-neitsytoliiviöljyä
(suolankukkaa eli fleur de sel -sormisuolaa)

Pese ja kuori tomaatit. Käytä salaattiin tomaattien hedelmänliha ja leikkaa se pieniksi kuutioiksi, valuta liika neste pois. Sekoita ainekset keskenään.

Pese ja leikkaa myös mansikat samankokoisiksi kuutioiksi.

Sekoita balsamietikka ja oliiviöljy ja sekoita salaattiainesten joukkoon.  Siirrä salaatti viileään.

Ennen tarjoilua sekoita joukkoon silputtu basilika.

Asettele salaatti kauniisti tarjoiluvadille. Ripottele päälle suolankukkaa ja basilikasilppua.

Viileän raikkaana tarjottavan salaatin seuraksi sopivat vuohenjuustot, juomiksi Provencen rosé-viinit sekä kuohuvat rosé-viinit. Annoksesta riittää kahdelle.

À vos amours!

Jarmo

Kirjoittaja FM Jarmo Kehusmaa on ranskanopettaja, Palmes académiques -ritarikunnan ritari, SRYL:in hallituksen ja Helsingin Cercle franco-finlandais ry:n hallituksen jäsen, innokas gastronomian historian tutkija ja harrastaja, suosittu luennoitsija ja ruokailtojen vetäjä.

———————————-

Lähteet

Borgen, Annemarta: Minun yrttini – kirja yrteistä ja yrttiruuista ja muustakin. Otava 2009.

Brillat-Savarin: Maun fysiologia. Suom. Jukka Mannerkorpi. Gummerus 2008.

Claustrat, Frank: Ranskalainen näkökulma: Albert Edelfelt ja Pariisin salonki. 143-166. Teoksessa: Edelfelt. Matkoja, maisemia ja naamiaisia. WSOY 2004.

Escoffier, Auguste: Souvenirs culinaires. Mercure de France 1985.

Gaudry, F. – R.: On va déguster la France. Marabout 2017.

Joseph, Robert: Les vins blancs de France. Éditions Solar 1988.

Kortelainen Anna: Niin kutsuttu sydämeni – Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873– 1901. Kirjeet suomentanut Sirpa Kähkönen. Otava 2001.

Le Monde 02/02/1980: Une charte pour la bouillabaisse.

Imprimerie Berger-Levrault et Ciei1909: Les vrais inventeurs du pâté de foie gras.

Merisalo Outi (Jarmo Kehusmaan suullinen haastattelu Helsingin CFF:n taustahistoriasta 2021).

Prével, Anne: Histoire de la cuisine de Normandie. Éditions Bonneton 1993.

Stengel, Kilien: Chronologie de la gastronomie et de l’alimentation. Éditions du temps 2008.

Vitaux, Jean: La mondialisation à table. Presses Universitaires de France 2009.

Vitaux, Jean: Le dessous des plats – Chroniques gourmandes. Presses Universitaires de France 2013.

Wikipedia

—————

Blogia toimittaa Sini Sovijärvi (Helsingin CFF)