Compiègnen linna eli keisarillinen palatsi (Palais impérial) oli keisari Napoleon III:n ja hänen puolisonsa Éugenien tyylitajun huipentuma. Kuva: Wikimedia Commons.
Jarmo Kehusmaa
Sini Sovijärvi
–Ettekö tiedä, minkä sain tänään? Ja hän otti pöytäkellon takaa vaaleanpunaisen kortin, jonka näytti. –Kutsun Compiègneen.
–Vous ne savez pas ce que j’ai reçu aujourd’hui ? Et il prit derrière la pendule une carte rose, qu’il montra. –Une invitation à Compiègne.
̶ Eugène Rougon Émile Zolan romaanissa Son excellence Eugène Rougon
Kohti keisarin pompöösejä puitteita
Ranskan kuningas Ludvig Filip I (1773–1850) syöstiin vallasta helmikuussa 1848. Tapahtuma sai Lontoossa tuolloin maanpaossa olleen Napoleon I:n veljenpojan, Charles Louis Napoléon Bonaparten (1808–1873) haaveilemaan pääsystä Ranskan hallitsijaksi; hänelle tuli kiire palata Pariisiin. Tavoite onnistui: Louis Napoléon valittiin Ranskan toisen tasavallan presidentiksi 10. joulukuuta 1848.
Tätä ennen Louis Napoléon oli tehnyt kaksi epäonnistunutta vallankaappausyritystä, yhden Strasbourgissa vuonna 1836 ja toisen Boulogne-sur-Merissä vuonna 1840. Hän oli viettänyt kuusi pitkää vuotta vankina Hamin linnoituksessa Pikardiassa, Sommen departementissa, jonne Ludvig Filip oli hänet tuominnut elinikäiseen vankeuteen. Vanki kuitenkin pakeni työmiehen asussa vuonna 1846 ja hankkiutui nopeasti turvaan Lontooseen.
Presidenttikaudellaan Louis Napoleonia kutsuttiin yleisesti prinssi-presidentiksi (le prince-président). Hän sisällytti poliittiseen toimintaansa juhlien järjestämisen Élysée-palatsissa. Koska vastavalitulla presidentillä ei vielä ollut merkittävää sosiaalista verkostoa Pariisissa, suhteet oli rakennettava määrätietoisesti lähes tyhjästä. Pariisin seurapiirejä hän tunsi vain sen verran kuin oli lehdistä lukenut. Niinpä hän antoi avustajilleen vapaat kädet valita kutsutut juhliinsa, jonne toki haluttiin ajan merkkihenkilöitä ja seurapiirien kuuluisuuksia.
Kirjailija Victor Hugo kirjoitti 1.1.1849 muistiinpanoihinsa, joita on julkaistu nimellä Choses vues (Koettuja asioita. Ei suom.):
Louis Bonaparte on niin tietämätön Pariisin asioista, että hän sanoi minulle ensimmäistä kertaa hänet kohdatessani:
–Olen pitkään etsiskellyt teitä. Kävin entisessä talossanne. Mikä tämä Place des Vosges on?
–Se on Place Royale, vastasin hänelle. –Ahaa! hän sanoi. –Onko se siis entinen aukio?
–Louis Bonaparte ignore Paris à ce point qu’il me disait la première fois que je l’ai vu :
–Je vous ai beaucoup cherché. J’ai été à votre ancienne maison. Qu’est-ce donc que cette place des Vosges ?
–C’est la place Royale, lui dis-je. –Ah! reprit-il, est-ce que c’est une ancienne place ?
Myös tanssiaisia järjestettiin Élysée-palatsissa. Kutsuja saivat Ranskan kuninkaanvallan ajan ja ensimmäisen keisarikunnan aatelissukujen edustajat sekä talous- ja kulttuurielämän vaikuttajat. Kutsut eivät koskeneet pelkkää ylhäisöä tai aatelisia, vaan laajenivat myös ei-aateliseen älymystöön ja muihin vaikuttajiin. Paradoksaalisesti presidenttinä Louis Napoléon saikin juuri vanhan aristokratian saapumaan juhliinsa lukuisana; tähän johtivat yhteiset katolilaisuuteen ja omaisuuden suojaan liittyvät arvot. Kutsuttuja Élysée-palatsin tanssiaisissa saattoi olla jopa pari tuhatta, niin että tungos ja kuumuus kävivät ahdistaviksi. Victor Hugo kuului Élysée-palatsin aivan ensimmäisen päivällistilaisuuden kutsuvierasjoukkoon 23.12.1848. Hugo kirjoitti kuivahkosti:
Päivällinen oli keskinkertainen ja prinssi oli oikeassa pahoitellessaan sitä. Valkoinen porsliiniastiastokin oli tavanomainen…
Le dîner était médiocre et le prince avait raison de s’en excuser. Le service en porcelaine blanche commune…
Myös Pariisin kaupungintalolla järjestettiin useita juhlia presidentin kunniaksi. Esim. 5.8.1851 pidettyyn juhlaan kutsuttiin jopa kahdeksantuhatta henkeä, mikä kertoo Louis Napoléonin kasvaneesta verkostosta.
Virallisilla maakuntamatkoillaan presidentti pääsi tutustumaan käytössään oleviin palatseihin. Ensimmäisen kerran hän vieraili Compiègnessa 25.2.1849, Compiègnen–Noyonin rautatieyhteyden vihkimisen yhteydessä. Kaupunki sijaitsee noin 70 km Pariisista koilliseen. Ympäröivä huikea, historiallinen metsä (lähes 14 500 ha) teki häneen syvän vaikutuksen.
Kaapattuaan vallan 2.12.1851 ja hallitessaan maata keisari Napoleon III:na hän jatkoi juhlintaa valtion budjetista anteliaasti myönnetyin määrärahoin. Juhlat siirtyivät presidentillisestä Élysée-palatsista keisarilliseen Tuileries’n palatsiin. La fête impériale osana poliittista toimintaa oli keino taivutella yhä laajempia kansanosia keisarikunnan kannattajiksi. Kutsuvieraiden listoja laadittiin niin, että myös mahdollisimman moni noviisi pääsi tapaamaan keisaria ja keisarinnaa ja kokemaan hovin loiston.
Loistokkuus, jolla Napoleon III halusi lavastaa valtansa heti hallitsijakautensa alussa, oli puhtaasti poliittinen valinta. Se toimi hallinnon vitriininä. Napoleon III tarjosi eliitille tilaisuuksia, joissa se saattoi tuntea itsensä tärkeäksi ja imarrelluksi, ihailla itseään ja muita sisäpiirin onnekkaita. Hän esitti keisarikunnan kaikessa näyttävyydessään siekailemattoman itsevarmana pönkittäen siten vallankaappauksensa legitiimisyyttä.
La fête impériale, keisarin järjestämät juhlat, aivan kuten Pariisin vuosien 1855 ja 1867 maailmannäyttelyt, Pariisin modernisointi ja kaunistaminen, olivat lopulta kaikki samaa hanketta, jonka tarkoituksena oli legitimoida toista keisarikuntaa. Pompööseillä puitteilla Napoleon III tahtoi osoittaa, että Ranska oli jälleen suurvalta. Ranskalainen historioitsija Pierre Milza on arvioinut syitä tähän: Napoleon III halusi ottaa takaisin maanpaossa ja vankeudessa porvarikuningas Ludvig Filipin vallan aikana elämänsä vaikeat vuodet ja säväyttää onnistumisellaan häneen ynseästi suhtautuneita Euroopan kruunupäitä.
Keisarinna astuu kuvaan — kohti täydellistä tyylikkyyttä
Louis Napoléon oli huomannut Espanjan korkeinta aatelia edustavan nuoren kaunottaren María Eugenia Ignacia Agustina de Palafox y Kirkpatrickin (ranskalaisittain Eugénie de Montijo, 1826–1920) erään sotilasparaatin yhteydessä vuonna 1849. Tilaisuus heidän ensimmäiselle kohtaamiselleen tarjoutui myöhemmin samana vuonna Pariisissa kirjallista salonkia pitäneen presidentin serkun, entisen kihlatun Mathilde Bonaparten (1820–1904), Aurora Karamzinin entisen kälyn, luona. Bonaparten suku ja hallituspiirit eivät aluksi olleet avioliittoaikeelle lainkaan myötämielisiä. Useat ministerit uhkasivat jopa erota hallituksesta, eikä itse Eugéniekään pitänyt Louis-Napoleonia kovin puoleensa vetävänä. Eugénie alkoi kuitenkin pian saada kutsuja Élysée-palatsiin. Lempi leiskahti heidän välillään hovin ensimmäisen Compiègnen-käynnin aikana joulukuussa 1852, jolloin Louis Napoléon oli jo keisari. Siellä Eugénie sai kokea monia suosionosoituksia, kuten ratsastusta hovitallin majesteettisilla hevosilla. Hän mieltyi paikkaan.
Erään kerran linnan puistossa kävellessään Eugénie ihasteli kastepisaroitten peittämää apilaa. Heti seuraavana päivänä keisari lahjoitti hänelle legendaarisen rintakorun, jossa oli smaragdi ja timantteja, ja jota sittemmin kutsuttiin nimellä Le trèfle de Compiègne, Compiègnen apila. Siitä tuli estetiikkaa, kauneutta, taiteita ja suurta luksusta rakastavan Eugénien lempikoru.
Ranskan keisarinna Eugénie. Franz Xaver Winterhalterin maalaama virallinen muotokuva 1853. Jalokiviseppä Gabriel Lemonnier’n suunnittelema helmillä koristeltu timanttitiara kuuluu Ranskan kruununjalokiviin. Se hankittiin Louvren kokoelmiin 1992. Kuva: Wikimedia Commons.
Pian korun lahjoittamisen jälkeen 14.1.1853 Napoleon III pyysi muodollisesti Eugénien kättä tämän äidiltä María Manuela Kirkpatrick de Closeburn y Grivegnéelta. Siviilivihkiminen järjestettiin 29.1.1853 Tuileries’n palatsissa ja kirkollinen vihkiminen Notre-Damen katedraalissa seuraavana päivänä.
Ystävien kesken Eugénie ei suinkaan esiintynyt keisarinnana vaan saattoi jättää protokollat sikseen, koska hänen oli vaikea sopeutua hovietiketin vaatimuksiin. Omapäinen keisarinna lähti mielellään ratsastamaan miltei yksin Compiègnen valtavaan metsään. Pariisissa keisari ei kuitenkaan sallinut puolisonsa enää kävelevän pitkin katuja ostoksilla omin päin. Hoviseremonioiden paineita paetakseen keisarinna teki toisinaan ulkomaanmatkoja ilman puolisoaan.
Keisaripari halusi tehdä hoviaan näkyväksi ja järjestämillään loisteliailla juhlilla rauhoitella Bonaparten sukuun epäluuloisesti suhtautuvaa yläluokkaa, Samalla Pariisin seurapiirit saivat kontaktin uuteen poliittiseen eliittiin. Myös muiden yhteiskuntaluokkien jäsenet saivat kokea kansakunnan kasvavan hyvinvoinnin, kun teollinen kehitys toi yhä useamman saataville valikoiman uusia tuotteita luksuksesta käyttötavaroihin.
Miksi Compiègne?
Kuten yllä on todettu, pieni Compiègne sijaitsee noin 70 km Pariisista koilliseen, Oise- Ja Aisne-jokien strategisesti tärkeässä yhtymäkohdassa. Kaupunkia ympäröi historiallinen metsä (lähes 14 500 ha), jossa Ranskan hallitsijat yksi toisensa jälkeen ovat käyneet näyttävillä jahtiretkillä hoveineen.
Compiègnen linna on ainoa, jota ovat käyttäneet frankkien valtakunnan ja Ranskan kuningaskunnan hallitsijasuvut, merovingit, karolingit ja kapetingit; Ranskan kuningaskunnan perustaja merovingikuningas Klodvig I (465–511), karolingi Kaarle Suuri (742–814) ja kapetingidynastian perustaja Hugo Capet (940–996).
Satavuotisen sodan aikana, v. 1429, kapetingien Valois-dynastian kuningas Kaarle VII (1403–1461), joka oli juuri kruunattu Reimsissä, saapui Compiègneen yhdessä Jeanne d’Arcin (1412–1431) kanssa. Tämän jälkeen Ranskan kuninkaille tuli tavaksi viipyä Compiègnessa kruunajaisten jälkeen, mikä viittasi sijainnin viihtyisyyteen ja rauhallisuuteen.
Vaikka moni hallitsija kunnosti linnaa, toiset eivät siitä huolehtineet. Tämä vuoksi linna rappeutui välillä pahasti. Keisari Napoleon III ja hänen ylellisyyttä ja tyylikkyyttä rakastava keisarinnansa Eugénie näkivät linnan koko potentiaalin ja aloittivat massiiviset korjaus- ja parannustyöt. He antoivat entistää linnan perusteellisesti. Château (linna) sai nyt uuden nimen Palais impérial eli keisarillinen palatsi. Pariskunnan lanseeraama toisen keisarikunnan tyyli – style Second Empire – kukoisti sisustuksessa, pukeutumisessa, taiteessa ja esineistössä, ei vain Compiègnen palatsissa, vaan koko Ranskassa ja Euroopassa Venäjää myöten. Keisarinnasta kehkeytyi aikansa suuri muoti-ikoni ja vaikuttaja.
Jo joulun aikaan 1852, pian kosintansa jälkeen keisari kutsui satakunta vierasta Compiègneen vahvistaakseen Eugénien asemaa tulevana puolisonaan. Kutsuvieraina olivat tuolloin Sardinian ja Belgian lähettiläät, Ranskan sotaministeri sekä aatelistoa, joten oleskelu sai virallisen luonteen. Järjestettiin vastaanottoja, metsästysretkiä, konsertteja mutta myös vierailuja läheisissä sairaaloissa ja työpajoissa, joissa uusi keisari jakoi almuja. Myöhemmin lanseerattavasta hienoston kutsuvierassarjasta ei vielä tuolloin ollut kyse.
Château de Compiègne (Palais impérial). Kuva: https://chateaudecompiegne.fr/en.
Compiègnen pitkät hienostovisiitit eli kutsuvierassarjat – les séries de Compiègne
Keisarilliselle pariskunnalle tuli pian tavaksi vetäytyä syksyisin heille rakkaaseen Compiègnen linnaan seuranaan ystäviään ja muita kutsuvieraita.
Vuonna 1856 keisariparin ainoan lapsen, prinssi Louis-Napoléonin ( syntymän jälkeen alkoivat kuulut Compiègnen vierailusarjat eli pitkähköt hienostovisiitit (séries). Niitä järjestettiin lähes vuosittain lokakuun lopusta joulukuuhun, kolmesta jopa kuuteen kertaan sesongissa. Puolentoista kuukauden aikana, parhaimmalla metsästyskaudella, vieraita kutsuttiin noin sata kerrallaan rentoutumaan yhdeksi tai useammaksi viikoksi Compiègneen. Eniten huviteltiin ulkosalla metsästäen, ratsastaen, retkeillen tai puistossa viihtyen. Jos sää ei suosinut ulkoilmaelämää, palatsi upeine saleineen tarjosi oivat puitteet hauskalle elämälle sisätiloissa. Keisaripari ja kutsuvieraat järjestivät iltaisin päivällisen jälkeen monenlaista ohjelmaa, mm. pantomiimia, kuvaelmia ja arpajaisia. Vierailusesonki sujui varsin löyhän etiketin mukaan.
Teatteria, konsertteja, seuraleikkejä, pelejä ja metsästystä
Keisarillisen pariskunnan kutsuvierailleen tarjoamiin viihdykkeisiin kuuluivat myös kepeät teatteriesitykset Ludvig Filipin rakentamalla näyttämöllä linnan sisätiloissa. Vieraat saivat tulkita pieniä rooleja ja osallistuivat jopa kokonaisten teatterikappaleiden esittämiseen.
Pariisista saapui ammattimaisiakin teatteriseurueita esityksiä varten. Näytelmät olivat etupäässä komedioita, joista keisari piti enemmän kuin keisarinna. Häntä miellyttivät koskettavat draamat, jotka saivat katsojan kyynelehtimään. Compiègnessa esitettiin toisen keisarikunnan aikana 84 näytelmää, joista vain kolme oli klassikkoja, Molièren Saituri (L’Avare), Marivaux’n Rakkauden ja sattuman leikki (Le Jeu de l’amour et du hasard) sekä Racinen Riitapukarit (Les Plaideurs). Suurin osa teatterikappaleista oli laadittu toisen keisarikunnan aikana. Esiintyjille tarjottiin päivällinen ennen heidän paluutaan Pariisiin.
Palatsin vierassaleissa kuultiin myös konsertteja, pelattiin mm. charade-tavupelejä ja harrastettiin seuraleikkejä. Kuuluisia olivat sanelutehtävät (dictées). Kerrotaan, että eräässä tehtävässä Napoléon III itse olisi tehnyt 62 virhettä ja hänen puolisonsa 58, kun taas Itävallan pitkäaikainen suurlähettiläs, Metternich vanhemman poika Richard Klemens, Metternich-Winneburgin ruhtinas (18291895) erehtyi vain kolme kertaa ja kirjailija Alexandre Dumas vanhempi (1802.
Sarjoja varten palatsissa tehtiin mittavia muutostöitä. Tilojen kapasiteettia kasvatettiin siten, että siellä saatettiin majoittaa 900 henkilöä, niin kutsuvieraita kuin palvelusväkeäkin. Pariisista junat toimittivat päivittäin Compiègnen linnan sarjoja varten elintarvikkeita ja muuta tarviketta.
Compiègnen keisarillinen palatsi. Adjutanttien sali. Kuva: Silja Suhonen.
Kutsuvierassarjat yhdistivät hallintoa, tiedettä, taidetta ja politiikkaa
Compiègnen sarjat olivat korkean tason diplomatiaa, suhdetoimintaa ja uudenlainen tapa edustaa. Ulkomaiden suurlähettiläiden ja hallitsijoiden saamat kutsut olivat osa keisarikunnan ulkopolitiikan hoitoa. Vieraina kävivät mm. Preussin kansleri Otto von Bismarck, Sardinian kuningaskunnan pääministeri Camillo Cavour, Britannian pääministeri lordi Palmerston sekä kymmenittäin englantilaisia, venäläisiä, espanjalaisia ja italialaisia aristokraatteja.
Esimerkiksi vuonna 1865 samaan kutsuvierassarjaan kuuluivat mm. seuraavat, usein kutsutut korkea-arvoiset henkilöt: Suezin kanavan rakennustyöt lanseerannut ranskalainen diplomaatti Ferdinand de Lesseps, Pariisin uudistustöitä johtanut Seinen departementin prefekti, paroni Georges-Eugène Haussmann sekä Napoleonin serkku, prinsessa Elisa Napoléone Baciocchi Levoy. Kutsuttuna oli myös Turkin suurlähettiläs.
Sarjoissa ei kuitenkaan ollut kyse hovinpidosta vaan tilaisuudesta koota eri alojen edustajia yhteen. Vieraiden valinnassa syntyperä ja yhteiskunnallinen, hierarkkinen asema eivät olleet aina oleellisia. Keisaripari kutsui tapahtumaan Pariisin salonkien eliitin kooten yhteen kirjailijoita, taiteilijoita, tiedemiehiä, pankkiireja, tehtaanomistajia ja poliitikkoja eurooppalaisen yhdessä ylimmän aristokratian kanssa. Kutsuttujen kirjailijoiden joukossa olivat Théophile Gautier, Gustave Flaubert, Sainte-Beuve, Alexandre Dumas vanhempi ja nuorempi, Prosper Mérimée ja Alfred de Vigny. Mukana oli myös säveltäjiä kuten Gounod, Berlioz ja Verdi sekä taidemaalareita, esim. Gustave Doré.
Keisarin ja tämän puolison oleskelut Pariisin ulkopuolisissa palatseissa olivat myös oiva tilaisuus saada suora kontakti maakuntien merkkihenkilöihin. Compiègnen sarjojen aikana varattiin yksi illanvietto paikallisia merkkihenkilöitä varten. Joskus palatsi oli myös auki suurelle yleisölle. Näin tapahtui esim. Pariisin maailmannäyttelyn 1867 aikana, koska maailmannäyttelystä toivottiin koko kansakuntaa yhdistävää tapahtumaa. Keisarin määräyksestä linna oli yleisölle avoinna koko maailmannäyttelyn ajan kaikkina päivinä maanantaita lukuun ottamatta klo 12–16.
Yksittäinen Compiègnen sarja saattoi olla tematiikaltaan esimerkiksi diplomaattinen (diplomatique), sotilaallinen (militaire), vakavahenkinen (sérieuse), taiteellinen (artistique) tai elegantti (élégante). Tämä antoi aihetta seuraavanlaisiin keskustelunavauksiin edellä mainitun Itävallan suurlähettilään Richard von Metternich-Winneburgin puolison Paulinen (1836–1921) mukaan.
–Kuulutteko eleganttien sarjaan? –En, kultaseni, kuulun samaan sarjaan kuin te!
–Êtes-vous de la série élégante ? –Non, ma chère, je suis de la vôtre !
Hovineiti, kreivitär Stéphanie de Tascher de La Pagerie (1814–1905), keisarinna Joséphinen kaukainen sukulainen, muisteli vuoden 1857 Compiègnen sarjoja näin:
Ensimmäinen sarja tuona vuonna oli nimetty espanjalaiseksi siitä pelkästä syystä, että espanjalaisten ryhmä oli siellä suurin; toinen, porvarilliseksi, sillä se koostui melkein kokonaan vasta naimisiin vihityistä nuorista naisista, […] kolmatta kutsuttiin aristokraattiseksi; se koostui todellisesta ja vanhasta aristokratiasta…
La première de cette année-là avait été surnommée l’Espagnole, pour la bonne raison que la coterie espagnole y dominait; la seconde, le camp des bourgeoises, celle-ci se trouvant composée presqu’entièrement de jeunes femmes toute nouvellement mariées […] la troisième série s’est appelée l’aristocratique; elle était composée de la véritable et ancienne aristocratie…
Vaaleanpunaiset kutsukortit lähetettiin sinetöidyissä kirjeissä. Niissä mainittiin täsmälliset toimintaohjeet Compiègneen saapumiseksi: klo 14.33 Pariisin pohjoiselta rautatieasemalta (Gare du Nord) lähtevä juna vei kutsutut Compiègneen, jonka asemalle juna saapui klo 16.00. Sieltä vieraat kuljetettiin hevosvaunuilla perille Compiègnen palatsiin. Vaunujen ajomiehillä oli puuteroidut peruukit päässään. Vieraita saattoi juhlallisen mahtipontisesti Napoleon III:n henkilökohtainen, keisarin turvallisuudesta vastannut ratsuväkiyksikkö, les Cent-Gardes.
Linnaan saavuttuaan vieraat saivat uudet toimintaohjeet. Palveluskunta saattoi arvovieraat ja heidän palvelijansa hierarkian mukaisesti eri huoneisiin.
Kutsuvieraiden saapuminen Compiègnen keisarilliseen palatsiin oli näyttävä tapahtuma. Jo matkatavaroiden määrä oli massiivinen: jopa 900 matkalaukkua tai matka-arkkua kuljetettiin linnaan. Naisvieraiden iltapuvut oli pakattu kukin erikseen valkoisiin matka-arkkuihin, samanlaisiin, joissa muotisuunnittelijat lähettivät niitä asiakkailleen.
Compiègnessa vietetyn ajan jälkeen vieraat palasivat Pariisiin tai kuka minnekin. Kotiin palanneita odottivat uteliaiden joukot kysymyksineen. Kutsuvieraat kertoivat keisariparin lähipiirissä nähdystä ja koetusta. Keisarikunnan arvostelu oli kaiken tämän jälkeen vaikeampaa.
Compiègnen valtaisa, historiallinen metsä on nähnyt Ranskan hallitsijoiden jahtiretket varhaiselta keskiajalta alkaen. Kuva: Silja Suhonen.
Hienostovisiitit hiipuivat yhdessä keisarikunnan kanssa
Viimeiseksi jääneen keisarillisen hovin oleskelun aikana (12.10.–21.11.1869) Compiègnessa vallitsi melankolinen ilmapiiri; keisarinna ei ollut läsnä. Hän oli matkustanut Egyptiin Suezin kanavan avaamisen marraskuisia juhlallisuuksia varten. Keisari järjesti vain yhden sarjan, ja kutsuvieraidenkin määrä supistettiin noin neljäänkymmeneen.
Tyytymättömyys keisarikuntaan oli kansan parissa lisääntynyt. Tämä huolestutti keisaria. Kihtiä sairastava hallitsija ei enää jaksanut osallistua kaikkiin tilaisuuksiin, joissa hänen odotettiin näyttäytyvän. Hän ei jaksanut myöskään johtaa keisarillista metsästystä, la chasse impériale, vaan pyysi poikaansa, prinssi Louis-Napoléonia johtamaan sitä.
Keisarinna Eugénie ei ollut ainostaan kansainvälinen tyyli-ikoni myös naisten oikeuksien esitaistelija. Hän edisti naisten oikeutta toisen asteen koulutukseen, ylioppilastutkintoon ja lääketieteen yliopisto-opintoihin.
Ranskassa pantiin toimeen Napoleon III:n ja Eugénien hallituskaudella monia merkittäviä yhteiskunnallisia ja kauaskantoisia taloudellisia uudistuksia, joista osa vaikutti suoraan myös naisten asemaan. Yltäkylläisyydessä ja kaiketi hyvää tarkoittavassa, laajempia yhteiskunnallisia tahoja yhdistävässä loistokkuudessa elänyttä pariskuntaa ei elämä kuitenkaan lopulta säästänyt. Vuonna 1870 syttyneessä Ranskan–Preussin sodassa Ranska kärsi murskatappion. Keisari jäi sotavangiksi Sedanin taistelussa. Ranska julistettiin jälleen tasavallaksi, ja entinen keisari perheineen lähti maanpakoon Englantiin. Napoleon III kuoli jo 1873. Entinen keisarillinen prinssi Louis-Napoléon, joka palveli britti-imperiumin joukoissa sodassa zulu-heimoa vastaan, kaatui taistelussa v. 1879. Eugénie ei kaiketi koskaan toipunut menetyksestään. Hän eli pitkän, aineellisesti huolettoman loppuelämän Englannissa, mutta kuoli lopulta kotimaassaan Espanjassa 94-vuotiaana vieraillessaan sisarensa luona Madridissa v. 1920.
Compiègnen keisarillisen palatsi on erinomainen esimerkki Ranskan toisen keisarikunnan loistokkaasta tyylistä.
Keisari Napoleon III. Muotokuva Alexandre Cabanel 1865. Kuva: Wikimedia Commons.
Potage Crécy – Porkkanasosekeitto
Kirjailija Émile Zola (1840–1902) mainitsee toiseen keisarikuntaan sijoittuvassa romaanissaan Son Excellence Eugène Rougon Compiègnen menyyssä potage à la Crécy-keiton. Klassikkokeitto tunnetaan virallisesti nimellä Potage Crécy. Pariisin itäpuolella, Île-de-Francen alueella sijaitseva Crécy-la-Chapelle on kuuluisa vanhasta, punaisesta porkkanalajikkeestaan, joka tunnetaan myös nimellä carotte rouge de Meaux.
Ohje neljälle.
500 g porkkanoita
100 g voita
1 sipuli
hyppysellinen sokeria
1 l vettä tai kasvislientä
100 g pyöreäjyväistä riisiä
tai 100 g kuivahtaneen leivän sisusta
suolaa
pippuria
Kuori porkkanat ja pilko ne. Laita kattilaan 50 g voita, paloitellut porkkanat ja silputtu sipuli, hyppysellinen suolaa ja sokeria. Peitä kannella, hauduta n. 10 min. Heiluta kattilaa usein.
Kaada liemi tai vesi kattilaan, keitä hiljaisella tulella 20 min.
Lisää joko huuhdeltu riisi tai leivän sisus. Jatka vielä keittämistä kannen alla 20 min.
Soseuta. Tarkista maku. Mausta halutessasi pippurilla. Lisää keittoon loput voista ennen tarjoilua.
Kullankeltainen porkkanakeitto Potage Crécy, ranskalaisen keittiön klassikko Napoleon III:n ajalta. Valmistus ja kuva: Jarmo Kehusmaa.
Bon appétit !
Jarmo
Jarmo Kehusmaa on ranskanopettaja, Ranskan gastronomian tutkija, luennoitsija ja blogisti. Kuva: Valérie Zotti 2024.
Helsingin CFF:n blogia toimittaa yhdistyksen pj. Sini Sovijärvi
——————————
Kirjallisuutta:
Bernard, M.: Zola par lui-même. Éditions du Seuil, 1971.
Dhormoys, P.: La Cour à Compiègne, Confidences d’un valet de chambre. La librairie du Petit Journal 1866. https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k58315246/f108.item
Hugo, V.: Choses vues II. Œuvres complètes de Victor Hugo. Société d’éditions littéraires et artistiques 1913.
Labracherie, P.: Napoléon III et son temps. Julliard 1967.
Le Grand Larousse gastronomique. Larousse 2017.
L’inventaire du patrimoine culinaire de la France. Ile-de-France. produits du terroir et recettes traditionnelles. Éditions Albin Michel S.A. 1993.
Mauduit, X.: Le ministère du faste. La maison de l’empereur Napoléon III. Librairie Arthème Fayard 2016.
Mauduit, X. & Ergasse, C.: Flamboyant Second Empire! Et la France entra dans la modernité…Armand Colin 2018.
Salles, C.: Le second Empire. Librairie Larousse 1985.
Sovijärvi, S.: Pieni Compiègne teki suurta historiaa. Yle 2018. https://yle.fi/a/20-278424
Vial, C.-É.: Les derniers feux de la monarchie. La cour au siècle des révolutions 1789–1870. Perrin 2016.
Vial, C.-É.: Les lieux de Napoléon. Perrin 2025.
Zola, É.: Son Excellence Eugène Rougon. Bibliothèque-Charpentier 1911.
https://fr.wikisource.org/wiki/Journal_des_Goncourt/V/Ann%C3%A9e_1875