Peippoihin kuuluva (koiraspuolinen) hemppo (Linaria cannabina) on viinitarhurin uskollinen seuralainen. Suloisasti livertäviä hemppoja on myös Suomessa. Kuva: Wikimedia Commons.
Teksti: Jarmo Kehusmaa ja Sini Sovijärvi
Jeesus sanoi: Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.
—Johannes 15:5
Viiniköynnös tai viinipuu on Raamatussa usein mainittu, vahvaa symboliikkaa kantava kasvi, johon kiteytyy Kristuksen edustama elämänvoima. Raamatullisen henkevyyden oheen viinille on annettu tilaa myös kansan suussa ̶ kirkollista sävyä unohtamatta ̶ varsinkin maissa, joissa viininviljely ja -kulutus ovat olleet arkipäivää lähes historian hämärästä.
Näin myös Ranskassa, missä maan vanha, syvälle juurtunut viinikulttuuri useinkin värittää kansantarinota. Jo vuosisatoja sitten luostarit omistivat merkittäviä viinitarhoja, joissa munkit valmistivat viiniä, etenkin välttämättömiä kirkkoviinejä ̶ tämä antoi vanhalle kansalle aihetta myös ilkikurisiin tarinoihin juopottelevista kirkonmiehistä. Juuri tällaisia, herkullisen huvittavia tarinoita nostetaan esiin Roger Mudhuyn teoksessa Histoire(s) de vins(s) (Bonneton, 2018), jossa sekoittuvat hauskasti viinin historia (histoire) ja viiniin liittyvät tarinat (histoires). Teoksen avaussitaattina on Louis Pasteurille attribuoitu lausahdus:
Yhdessä viinipullossa on enemmän filosofiaa kuin kaikissa kirjoissa.
Il y a plus de philosophie dans une bouteille de vin que dans tous les livres.
Pasteur kävi paljon viininkorjuujuhlissa ja piti niissä mieleenpainuvia puheita.
Ranskalaisissa pyhimystarinoissa viininviljelijöiden suojeluspyhimys, 200-luvulta marttyyrikuolemaansa v. 304 elänyt Pyhä Vincentius (espanjaksi San Vicente de Huesca, ranskaksi Saint Vincent de Saragosse) käyttää yliluonnollisia voimiaan kulkiessaan tarkastamassa viinitarhoja. Pyhimys kuvataan vilpittömästi, inhimillisine heikkouksineen, mikä lisää niiden kiehtovuutta.
Pyhä Vincentius jakaa oikeutta
Lothringenin alueen viinit eivät ole yhtä maineikkaita kuin Elsassin tai Champagnen, mutta Moselin, Maasin (Meuse) ja Toulin alueen viinejä kelpaa todellakin juoda. Tämä mielessään viininviljelijöiden suojeluspyhimys, Pyhä Vincentius, läksi eräänä päivänä taivaltamaan Luceyhin, Toulin seudulle, saadakseen varmuuden siitä, olivatko seudun viininviljelijät, hänen omat suojattinsa, myös hänen arvoisiaan.
Pyhimys oli taivaltanut jo pitkän tovin tuntemattomana pitkin viinitarhoja. Näkemäänsä tarkkaan arvioituaan hän tuumasi tyytyväisenä: viinitarhurit ovat uutteria ja pitävät erityisen hyvää huolta viiniköynnöksistään. Niinpä Vincentiukselle juolahti mieleen, että onnistuneen tarkastuksen tulisi ansaitusti päättyä huolelliseen viininmaisteluun. Hän suuntasi askeleensa kohti lähintä kylää mielessään majatalo, mutta pahaksi onneksi sellaista ei löytynyt. Kylä oli autio, väki ahkeroi viinitarhoilla.
Pyhimys ei antanut periksi. Hänellä ei ollut aikomustakaan poistua seudulta ilman, että oli saanut maistaa paikallista, hennon vaaleanpunaista viiniä, josta oli kuullut puhuttavan. Hän huomasi talon, jonka ovi oli auki.
Hoi! Onko täällä ketään?
Kukaan ei vastannut. Vincentius ajatteli jo kokeilla onneaan muualla, mutta sattui huomaamaan, että pöydän päällä oli kannu täynnä tuota eliksiiriä, joka häntä niin houkutti. Vieressä oli tinamalja, jonka Vincentius ajatteli odottavan juuri häntä. Pyhimys epäröi hetken. Pian hän tuumasi, ettei kannattanut olla viininviljelijöiden suojeluspyhimys, ellei ollut oikeutta maistaa pöydälle jätettyä viiniä. Minkä hän joisi, hän lopulta korvaisi satakertaisesti. Pyhimys astui peremmälle, istuutui pöydän ääreen ja oli kuin kotonaan. Hän kaatoi itselleen maljan täyteen ja maisteli viiniä pienin kulauksin. Kulaus kulaukselta hän vakuuttui siitä, että hänen suojattinsa todella taisivat ammattinsa.
Silloin ikkunaan ilmestyi harmaa pikkulintu, joka alkoi viserrellä jumalallisen kauniisti.
–Kuka sinä olet? kysyi pyhimys.
–Minä olen viinitarhojen hemppo. Kaiket päivät ilostutan köynnökselleen kumartunutta viinitarhuria.
–Onpa hyvä. Mutta mitä sinä minulta haluat?
–Oikeutta, pyhimys, oikeutta.
–Oikeuttako?
–Kyllä. Oikeutta! Nooan ajoista alkaen olen valvonut viinitarhoja. Joka ikinen päivä viivyn viljelijän seurana. Yöt nukun viininlehvän alla. Aina olen paikalla, kesät, talvet, kaikella säällä. Satoipa vettä tai tuli lunta. Katso, kuinka tylsä höyhenpukuni on! Miksi punatulkulla ja tiklillä on niin koreat värit, mutta minä saan olla surullisen harmaa? Enkö ole kyllin arvokas pieneen hyvitykseen minäkin, joka sentään valvon ehtoollisviiniä, Kristuksen verta?
–Tosiaan, olet oikeassa, tuollainen höyhenpuku on ikävystyttävä. Tulehan sisään, lintuseni ja siemaise tätä mainiota viiniä samalla kun pohdin ongelmaasi.
Vincentius ojensi kannun ja lintu asettui sen reunalle. Se kumartui juodakseen, mutta liukastui ja putosi kaulaansa myöten viiniin. Nopeasti Vincentius nosti linnun viinistä.
–Kaulallesi on tarttunut viinin väriä, se jääköön värittämään höyhenpukuasi, lintuseni. Tästä lähtien hemppo kantakoon kaulallaan tuota merkkiä.
Siitä hetkestä on hempon kaulaa koristanut tuo kaunis läikkä, jonka se sai Toulin seudun viinistä ja Vincentiukselta.
Provencessa tarinasta on kerrottu toisenlaista versiota: hemppopariskunta lehahti Vincentiuksen luokse juuri, kun pyhimys oli siemailemassa roseeviiniä plataanin varjossa. Koiras valitti pyhimykselle, miten ikävän värinen sen höyhenpuku oli. Lintu manaili soinnukkaasti visertäen. Vincentius piteli samalla hetkellä viinilasia kourassaan. Tyytymättömänä häirinnästä viininmaistelun autuaalla hetkellä pyhimys levitti äkkiseltään käsivartensa, voimattomuuden merkiksi. Samassa läikähti lasista roseeviiniä koiraslinnun otsaan ja rintaan. Naaraslintu ehti välttyä viinitahralta nopealla siivenliikkeellä.
–Siitäpä sait korvauksesi, sanoi Vincentius. Tästä lähtien viinitarhojen hempoilla olkoon roseeviinin hehkua höyhenpuvussaan, mutta vain koirailla!
Saint Vincent, patron des vignerons. Kuva: saintvincentenlignon.fr
Kirkkoherra, joka antoi opetuksen piispalle
Eräänä kauniina päivänä Bulsonin, pienen Ardenneilla sijaitsevan seurakunnan kirkkoherra läksi Reimsiin, piispanpalatsiin. Hän saapui perille uupuneena ja kovin janoissaan. Kirkkoherra kohtasi piispan, joka istui ruokapöydässä syömässä ja juomassa seuranaan kolme tukevaa apupappia. Missään ei syödä paremmin kuin piispan talossa, paitsi ehkä kardinaalin. Ahneesti kirkkoherra vilkuili höyryäviä ruokia, täysiä viinipulloja ja tuoksuvia juustoja. Häntä ei kuitenkaan suvaittua kutsua pöytään!
–No, kirkkoherra, mitäpä uutta Bulsonissa?
–Eipä mitään, arvon piispa, ei yhtikäs mitään!
–Kuinka niin ei mitään? Eihän ole mahdollista, että te tulette tänne ilman, että teillä on jotakin kerrottavaa.
–No, arvon piispa, minun on toki kerrottava teille, että Choisyssa muuan emolehmä, jolla on utareissaan vain neljä nisää, kuten niillä tapaa olla, synnytti hiljan viisi vasikkaa.
–Onpa outoa! Mitä tekee viides vasikka, kun muut imevät emänsä maitoa?
–Perin yksinkertaista, arvon piispa. Vasikka katselee siinä vieressä, kun muut aterioivat.
Piispa häkeltyi niin, ettei kyennyt viemään aikomaansa haarukkapalaa suuhunsa asti. Hän komensi:
–Tuokaapa vikkelästi ruokailuvälineet tälle Bulsonin kelpo kirkkoherralle!
Saint-Amourin kirkkoherran sormustillinen
Kirkkoherra piti kovasti hyvästä viinistä, kenties liikaakin. Niinpä hän oli varsin mielissään, kun piispa päätti lähettää hänet Saint-Amour-Bellevuen seurakuntaan. Komennus seudulle, jossa viininviljelijät valmistavat mitä hienoimpia viinejä, oli hänelle toiveiden täyttymys; luvassa olisi beaujolais’ta, crémantia …
Kirkkoherralle tuli tavaksi vierailla seurakuntansa viinitarhureiden luona kaiketi liiankin usein. Milloinkaan hän ei kieltäytynyt lasillisesta, useampikin sujahti kirkonmiehen kurkusta alas. Omat kirkkoviininsäkin tämä pappismies valitsi varsin tarkkaan. Ne olisivat verrattomasti kelvanneet vaativimmallekin herkkusuulle. Pian pahat kielet kuiskuttivat, että heidän pappinsa nenä punotti, vatsa pömpötti ja että tämä toisinaan jopa hoiperteli. Mies taisi rakastaa viiniä liikaa.
Eräänä sunnuntaina kirkkoherran sanat menivät pahasti solmuun messun rukoushetkissä. Edellisillan juomingeista vielä iloisella tuulella hän pyysi Jumalalta: Anna meille meidän jokapäiväinen viinimme. Kirkkokansassa purskahdettiin hyväntahtoiseen nauruun, jotkut hymyilivät, toiset olivat kauhuissaan. Epäilemättä joku tuohtuneimmista kääntyi piispan puoleen, sillä muutamaa päivää myöhemmin kirkkoherra sai piispalta kirjeen, jossa tämä vaati tapaamista välittömästi.
Kirkkoherra läksi Autuniin, odottaen nuhdesaarnaa jo valmiiksi alistuneena. Sinne hän saapui vähän ennen puoltapäivää ja kohtasi piispan istumassa ruokapöydässä kolmen tuomiokapitulin jäsenen seurassa, kullakin täydet viinilasit edessään.
Kirkkoherra katseli, kuinka piispa pyyhkäisi huulensa lautasliinaan ja kaatoi itselleen lisää viiniä. Kirkkoherraa ei kutsuttu pöytään. Piispa kävi kursailematta suoraan asiaan:
–Seurakuntalaisenne valittavat teistä. He väittävät, että te juotte juopumukseen asti.
–Liioittelua, arvon piispa, itse asiassa minä…
–Hölynpölyä! vastasi piispa tyhjentäen lasinsa. Tiedän, mitä tiedän. Nyt lupaatte minulle, että vastedes juotte vain yhden lasillisen viiniä aterialla, yhden keskipäivällä ja yhden illalla. Eikä yhtään enempää!
Tämän sanottuaan piispa tyhjensi jälleen lasinsa, jossa oli hyvää, ihanasti helmeilevää viiniä.
–Minä lupaan, arvon piispa, vastasi kirkkoherra nolostuneena.
Pappi poistui piispantalolta, kurkku kuivana, tuntien tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Hän suuntasi askeleensa pientavarakauppaan.
–Onko teillä oluttuoppeja? Saksasta tai Elsassista.
–Kyllä, arvon kirkkoherra, vastasi huomaavainen myyjätär. Minulla on tämä pieni keraaminen malli, joka vetää puoli litraa. Tähän toiseen menee litra. Tämä baijerilainen jättimalli, jossa on kansi ja kaksi kahvaa, vetää kaksi litraa.
–Otan tuon baijerilaisen, vastasi kirkkoherra.
Kirkkoherra palasi kotiinsa päättäväisenä totella piispaansa: ei enempää kuin yksi lasillinen ateriaa kohti! Luvattu, mikä luvattu, vannottu, mikä vannottu!
Tässä rippituolissa ei kuule mitään
Kirkkoherra oli saanut tarpeekseen: jo kuukausien ajan hän oli pannut merkille, kuinka sakariston viinivarastot hupenivat. Kirkkoviini oli laadultaan erinomaista. Hän epäili aluksi kuoripoikia, mutta ankaran valvonnan jälkeen hänen oli ollut pakko myöntää, ettei heillä ollut osuutta asiaan. Kuka siis? Kenties vanhapiika Euphrasie, joka ansaitsi pääsynsä paratiisiin siivoamalla kirkkoa ja kiillottamalla kynttelikköjä? Tätä vaihtoehtoa ei sopinut edes ajatella. Jäi jäljelle vain suntio, joka näytti usein olevan hieman hiprakassa. Kirkkoherra päätti selvittää asian perinpohjaisesti.
–Kuulehan, Gustave, et ole aikoihin käynyt ripittäytymässä.
–Hyvä kirkkoherra, eipä minulla ole paljoa sanottavaa…
–Ei auta! Suntion täytyy näyttää esimerkkiä! Huomenna kuulen sinua ripillä.
Seuraavana päivänä suntio tunnusti muutamia tekosiaan. Oli totta, ettei hänellä ollut paljoa kerrottavaa. Kirkkoherra, joka odotti tunnustamista, kysyi ääntään kohottaen:
–Entä kuka on se, joka juo kirkkoherran viinin?
Ei vastausta.
–Entä kuka on se, joka juo kirkkoherran viinin? kysyi kirkkoherra vielä kuuluvammin.
Edelleenkään ei vastausta.
–Kuulehan, Gustave, aiotko vastata, vai …?
Ei vastausta, hiljaisuus. Raivonpuuskassa kirkkoherra tuli ulos rippituolista ja tarttui suntion käsivarteen.
–Voisit edes vastata, kun sinulle puhutaan!
–Mitä? Mutta en kuullut mitään! Vannon teille, hyvä kirkkoherra, täältä ei kuule mitään!
–No johan on!
–Ei kuule! Käykää te paikalleni ja minä teidän. Huomaatte kyllä.
Kun paikat oli vaihdettu, suntio kysyi kovaan ääneen:
–Kuka nukkuu piikansa vuoteessa mieluummin kuin omassaan?
Ei vastausta. Suntio kysyi kovemmalla äänellä:
–Kuka nukkuu piikansa vuoteessa mieluummin kuin omassaan?
Kirkkoherra tuli ulos rippituolista ja tokaisi suntiolle:
–Olet oikeassa, ei täällä mitään kuule!
———————————-
”Minä olen viinipuu.” Venäläinen ikoni 1400 luvulta. Kuva: interbible.org
Kristus ja pahantuulinen viininviljelijä
Eräänä kuuman helteisenä päivänä Kristus, vaatimattomasti vaatetettuna, sattui kulkemaan Anjoussa ja poikkeamaan Martigné-Briandissa. Siellä hän kohtasi miehen, joka työskenteli viinitarhallaan:
–Mitä puuhaat, ystäväni? kysyi Kristus viljelijältä.
–Huolehdin nokkosistani! Jatka matkaasi, kulkuri, tai saat tuta keppiäni! ärähti viljelijä.
–Kunpa maatilkkusi antaisi sinulle hyvän nokkossadon! sanoi Kristus jatkaen matkaansa.
Muutaman päivän kuluttua viinitarha oli täynnä niin korkeita ja tuuheita nokkosia, että viiniköynnökset tukehtuivat niiden alle.
————————-
Kansantarinat eivät toki ”tuomitse” ainoastaan pyhimyksiä tai kirkonmiehiä, myös tavallinen kansa on niiden mukaan nauttinut ylen määrin viiniä ja saa siitä omat hupaisat moitteensa.
Kuinka pariisilainen voi säästää neljäkymmentä souta päivässä
–Miksi juot noin paljon? sattui eräs ohikulkija tokaisemaan pariisilaiselle juomaveikolle. Ja miksi haluat aina mennä nimenomaan maaseudulle juopottelemaan?
–Säästösyistä!
–Onpa outoa säästämistä! Kulutat kenkiäsi mennäksesi tuhlaamaan rahojasi.
–Kuulehan nyt, Pariisissa viini maksaa kaksitoista souta. Maaseudulla vain kahdeksan. Siispä, jos juon litran, voitan neljä souta. Jos juon kaksi litraa, säästän kahdeksan souta. Ja niin edespäin… Tällä tavalla, saatan säästää neljäkymmentä souta yhden päivän aikana!
sou (< lat. solidus) = vanha rahayksikkö; viiden centimen raha (centime = Ranskan frangin sadasosa)
Vajaa puoli tuntia nykyisin
Tapahtuipa ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin vielä kuljettiin jalkaisin, että eräs kulkukauppias taivalsi pitkin maanteitä. Aurinko porotti. Vihdoin kulkukauppias erotti kaukana häämöttävän kirkon kellotornin. Siinä samassa hän huomasi tietyömiehen.
–Sanokaahan, onko kylä vielä kaukana?
–No tätä nykyä olette siellä vajaassa puolessa tunnissa. Vielä viime viikolla matkaan olisi mennyt yli tunti.
–Vai niin. Onko sinne rakennettu silta?
–Ei toki. Tuolla joenrannassa oli majatalo, jossa tarjottiin niin hyvää valkoviiniä, että se, joka pysähtyi sitä nauttimaan, ei sieltä poistunut juomatta pulloa tyhjäksi.
–Niinkö, ja entäpä sitten?
–Tuon majatalon isäntä kuoli hiljattain maksakirroosiin. Hänet haudattiin viime tiistaina ja siitä lähtien majatalo on ollut suljettuna. Siinä säästyy matkustavaisilta reilusti aikaa.
Pain perdu au vin rouge — Punaviiniset köyhät ritarit
Vanha kansa hyödynsi ruokatarpeet tarkasti. Kuivahtamaan päässyttä leipää ei heitetty pois. Ohessa retroherkkua, köyhiä ritareita ranskalaisittain; leivät pehmennetään maidon sijasta punaviinillä.
8 siivua kuivahtanutta leipäviipaletta
¼ l punaviiniä
2 rkl sokeria
hyppysellinen kanelia
2 kokonaista kananmunaa + yksi keltuainen
50 g voita
hyppysellinen suolaa
ruokokidesokeria
Sekoita sokeri ja kaneli punaviiniin ja anna viinin maustua tunnin ajan.
Upota leivät punaviiniin kahdeksi minuutiksi.
Valuta leivistä liika kosteus pois.
Vatkaa kananmunat ja lisää niihin suolaa.
Paista leivät voissa.
Ripottele leipien päälle ruokokidesokeria.
Alkuperäisessä ohjeessa leipänä on ranskalainen biscotte. Se suomennetaan yleisesti sanalla korppu. Suomennos ei ole täsmällinen vastine; biscotte on hyvin ohut, kuiva ja rapea vehnäleivän viipale, valmistuote kaupoissa. Ohjeessa oleva viinimäärä ei riitä, jos nämä köyhät ritarit tehdään esim. paahtoleipään.
Näiden punaviiniä nauttineiden ritareiden kaveriksi sopii kylmä kermavaahto.
Bon appétit !
Jarmo
Jarmo Kehusmaa on ranskanopettaja, Ranskan gastronomian tutkija, luennoitsija ja blogisti. Kuva: Valérie Zotti 2024.
—————————————————-
Cff:n blogia toimittaa Sini Sovijärvi
Kirjallisuutta
Almanach de Jean Raisin, joyeux et vinicole pour l’année 1885. J. Bry aîné Libraire-Éditeur 1855. https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k373454k
Rose, A.: La cuisine au vin. Communication-Presse-Édition 2011.
Maudhuy, R.: Histoire(s) de vin(s). 100 contes & légendes de nos régions. Christine Bonneton 2018.
Meyrac, A.: Traditions, coutumes, légendes et contes des Ardennes. Imprimerie du Petit Ardennais 1890.
https://archive.org/details/b21780997/page/6/mode/2up
https://www.saintvincentenlignon.fr/2017/02/saint-vincent-patron-des-vignerons.html
—————–
Suomennokset (mukaillen) Jarmo Kehusmaa ja Sini Sovijärvi.