Masuni, iloitse, kaikki mitä tienaan, on sinulle.

                                 Mon petit ventre, réjouis-toi, tout ce que je gagne, c’est pour toi.

—Charles-Augustin Sainte-Beuve

 

Julkaistuaan neljä runokokoelmaa ja otettuaan etäisyyttä romantiikan tyylisuuntaan Charles-Augustin Sainte-Beuve (1804–1869) omistautui kirjallisessa tuotannossaan kirjallisuuskritiikkiin. Omasta mielestään hän ei runoilijana eikä kaunokirjailijana ollut saavuttanut tavoittelemaansa asemaa. Sen sijaan kirjallisuuskriitikkona hänestä tuli merkittävä auktoriteetti Ranskan kirjallisuuden historiassa. Runsas vuosi ennen kuolemaansa Sainte-Beuve joutui yllätyksekseen rankan julkisen kritiikin kohteeksi. Kohu johtui hänen tarjoamastaan pitkäperjantain päivällisestä 10. huhtikuuta 1868 kotonaan osoitteessa 11, rue Mont-Parnasse (nykyinen kirjoitusasu Montparnasse). Päivällinen vuoti lehtiin; sen tuomitsivat sekä keisari Napoleon III ja jopa paavi Pius IX yhdessä Ranskan katolisen lehdistön kanssa.

Keisari ja hänen espanjalaissyntyinen puolisonsa Eugénie noudattivat itse tarkasti perjantain paastopäivän ruokavaliota. Sainte-Beuven julkinen maine tunnettuna herkkusuuna sai tapahtuman johdosta pahennusta herättävän sävyn: tarjoamalla pitkäperjantaina liharuokaa hänen katsottiin tahallisesti provosoineen kirkkoa ja uhmanneen ruokaan liittyviä kieltoja. Ranskahan ei vielä tuohon aikaan ollut pays laïque, maallinen valtio; kirkko ja valtio erotettiin lailla Ranskassa vuonna 1905.

Tunnettu herkkusuu

Kirjailijaveljekset Edmond ja Jules de Goncourt piirtävät Sainte-Beuvestä hyvin sympaattisen kuvan jättimäisessä yhteisessä päiväkirjassaan Le Journal (Päiväkirja, ei suomennettu). Päiväkirja kattaa ajanjakson Napoleon III:n tekemästä vallankaappauksesta 2. joulukuuta 1851 Edmondin kuolemaan vuonna 1896. Näin veljekset luonnehtivat kirjailijavierastaan:

Maanantai 28 lokakuuta 1861:

Sainte-Beuve […] saapuu kello kahdelta. Pienikokoinen mies, melko pyöreä, raskasrakenteinen, melkeinpä maatyöläisen niska, yksinkertainen ja talonpoikainen pukeutumiseltaan […] Suuri, paljas otsa jatkuu vaaleaan, kaljuun päälakeen asti; suuret silmät, pitkä nenä, tiedonhaluinen, rakastaa syödä ja juoda, leveä suu, säteilevä hymy paljastaa valkoiset hampaat, poskipäät […] yleisilme on älykkään provinssilaismiehen, joka on juuri poistumassa kirjastosta, kirjojen luostarista, veitikkamainen ja reipas […] hän juttelee, rupattelee kepeästi…

Kirjailijaveljekset jatkavat saman päivän merkintöjään kuvaten vieraansa herkuttelevana herrasmiehenä. Samankaltainen kuvaus Sainte-Beuvestä on myös hänen yksityissihteerinsä Jules Troubat’n muistelmissa:

Päivällinen vieraineen oli Sainte-Beuvelle virtuaalimainen, huolellisesti pohdittu taidonnäyte, johon hän keskitti yhtä paljon valmisteluja ja hengen tahdikkuutta kuin kirjallisen työn laatimiseen. Suunnitteleminen vei isännän mukanaan täysiin – muut työt jäivät taka-alalle päiväkausiksi – ja jätti hänet rauhaan vasta kun pöytäseurue hilpeän juttelun ja vilkkaan keskustelun jo käydessä osoitti, että päivällinen sujui omalla painollaan, kuin tanssi […].

Itseään Sainte-Beuve luonnehti toteamalla olevansa päivälliskutsuillaan le maître du cabaret, kabareen seremoniamestari; hän piti huolta siitä, että kaikki sujui kuin rasvattu. Isäntä asettui pöydän päähän jotta saattoi paremmin huomioida tarjoilun sujuvuuden. Huomaavaisena tapana hänellä oli lähettää ennen päivällistä kutsuvieraiden lista hyväksyttäväksi päivällisen arvovaltaisimmalle vieraalle.

Hyvää ruokaa arvostava Sainte-Beuve sekä ystävänsä tohtori François Veyne (tasavallan kannattaja) sekä Goncourt-veljekset perustivat Dîner Magny -päivälliskerhon. Se kokoontui ensimmäisen kerran lauantaina 22 marraskuuta 1862. Kerhossa ruokailun yhteydessä sen toimittajista, kirjailijoista, kulttuuri-, talous- ja poliittisen elämän edustajat saattoivat puhua vapaasti esim. ajan poliittisista kysymyksistä. Kerhon nimi otettiin ravintolasta, jossa se kokoontui: omistaja oli sukunimeltään Magny. Kirjailija George Sand oli kerhon ainoa naispuolinen jäsen.

Yksityiselämän kiemuroita

Sainte-Beuve kuului avoimesti Toisen keisarikunnan kannattajiin. Hänen ystäväpiiriinsä kuului kolme keisarin serkkua: prinssi Napoleon (prince Napoléon), Napoléon-Jérôme Bonaparte (1822–1891) sekä prinsessat Mathilde Bonaparte, lempinimeltään Notre-Dame des Arts ja Julie Bonaparte. Molemmat prinsessat pitivät omia kirjallisia salonkejaan, prinsessa Mathilde keskiviikkoisin ja prinsessa Julie perjantaisin. Sainte-Beuve oli vakituinen kävijä molempien daamien järjestämissä salonkitapaamissa.

Kerran Sainte-Beuve lähetti prinsessa Julie Bonapartelle yhden romaaninsa ja tämä vastasi lähettämällä otteen omasta päiväkirjastaan. Pahaksi onneksi juuri tuo ote sisälsi mitä töykeimpiä kommentteja vastaanottajasta. Syvästi loukkaantuneena Sainte-Beuve kertoi kyseisistä merkinnöistä prinsessa Mathilde Bonapartelle. Prinsessojen keskinäiset välit rikkoontuivat asian johdosta. Myöhemmin prinsessa Mathilde puolestaan pani välinsä poikki Sainte-Beuven kanssa tämän lopetettua keisarille uskollisen Le Moniteur universel –sanomalehden avustamisen. Saatuaan kuulla hylkäämänsä kirjailijan olevan hyvin heikossa kunnossa Mathilde yritti vielä päästä tekemään sovintoa, mutta kuolemaa lähestyvä entinen ystävä ei enää kyennyt ottamaan vastaan vierailijoita.

Sainte-Beuvellä oli muutoinkin ongelmia yksityiselämässään. Vuodesta 1831 vuoteen 1837 saakka hänellä oli vaarallinen salasuhde kirjailija Victor Hugon vaimon, Adèle Foucher’n kanssa. Sainte-Beuve oli pitkään ollut vakituinen vieras pariskunnan luona, ystävyys Victor Hugon kanssa oli alkanut jo vuonna 1827. Hugo sai tietää suhteesta ja Sainte-Beuve joutui hänen vihansa kohteeksi.

Sainte-Beuve nimitettiin Ranskan akatemiaan vuonna 1844. Nimitysseremoniassa Victor Hugon osaksi tuli pitää Sainte-Beuvelle vastauspuhe. Ranskan parlamentin ylähuoneeseen, senaattiin, ansioitunut Sainte-Beuve sai nimityksen vuonna 1865. Hän ehti työskennellä senaattorina noin viiden vuoden ajan ja otti usein puheissaan kantaa sananvapauskysymyksiin.

Sainte-Beuve menehtyi kotonaan lähimpien ystäviensä läsnä ollessa. Paikalla 13. lokakuuta 1869 olivat mm. François Veyne, Jules Troubat sekä uskollinen taloudenhoitaja, palvelijatar Mlle Marie Chicot.

Päivällinen rue Montparnassella 10. huhtikuuta 1868

Sainte-Beuven kotiin saapui pitkänäperjantaina herkuttelemaan kuusi ajan älymystöön kuulunutta miestä. Ainoa naispuolinen kutsuvieras jättäytyi pois. Paikalla olivat: Hippolyte Taine ja Ernest Renan (molemmat filosofeja ja historioitsijoita), Edmond About (kirjailija, toimittaja ja taidekriitikko), kirjailija Gustave Flaubert, Charles Philippe Robin (vuonna 1866 Ranskan tiedeakatemiaan valittu lääketieteen tohtori) sekä prinssi Napoleon. Alun perin kutsuttuja oli seitsemän. Jules Troubat, Sainte-Beuven yksityissihteeri, oli läsnä päivällistä valmisteltaessa. Hän ei mainitse kutsuttuna olleen naishenkilön nimeä, vaan tyytyy mainintaan une femme pieuse (eräs hurskas nainen). Tätä hurskasta naista varten oli jo erikseen ajateltu paastopäivään sopiva pääruoka. Kutsuttu daami oli Jeanne de Tourbey, prinssi Napoleonin rakastajatar, joka jättäytyi pois terveydentilaansa vedoten. Ehkä todellinen syy oli halu antaa herrojen viettää iltaa yhdessä.

Prinssi Napoléon ei ollut Sainte-Beuven päivällisvieraana ensimmäistä kertaa. Ajankohdaksi valikoitui pitkäperjantai, koska seurueen korkea-arvoisimmalla vieraalla, prinssi Napoleonilla, sattui juuri tuolla viikolla olemaan vapaana ainoastaan perjantai-ilta; hän oli lähdössä matkoille eikä päivällistapaamista voitu siirtää myöhemmäksi. Prinssillä oli hauska, yleisesti käytetty lempinimi: Plon-Plon. Syntyperältään hän oli keisari Napoleon III:n serkku. Toisen keisarikunnan prinssiksi hänet nosti Napoleon III vallankaappausvuonnaan 1852.

Päivällisen menyyn julkaisi yksityissihteeri Sainte-Beuvestä laatimassaan muistelmateoksessa Souvenirs et Indiscrétions – le dîner du Vendredi-Saint – publiés par son dernier secrétaire (Muistelmia ja tahdittomuuksia – Pitkäperjantain päivällinen – hänen viimeisen sihteerinsä julkaisemina, ei suomennettu.)

Muistelmissaan Jules Troubat tuo esille, miten paljon Sainte-Beuve panosti päivälliskutsuihinsa: ”Tarjotessaan illallisia isäntänä, joka osaa elämäntaidon, M. Sainte-Beuve osoitti mitä suurinta huomaavaista kohteliaisuutta (En maître de maison et qui sait vivre, M. Sainte-Beuve était de la plus prévoyante politesse, quand il donnait à dîner…)”.

Tarjolle tuotiin:

Potage au tapioca (Maniokilla suurustettua keittoa)

Truite saumonée (Kirjolohta)

Filet au vin de Madère (Fileetä madeirakastikkeella)

Faisan truffé (Tryffelöityä fasaania)

Buisson d’écrevisses (Rapupyramidi)

Pointes d’asperges (Parsannuppuja)

Salade (Salaattia)

Parfait de café (Kahviparfait)

Dessert (Jälkiruoka)

Viinit:

Château-Margaux

Nuits

Musigny

Château-Yquem

Champagne

Sainte-Beuve ei kursaillut tarjoamiensa viinien suhteen; ne olivat viinimaailman huippua. Château-Margaux– viinit ovat Haut-Médocin alueelta. Jo 1300- luvulla château Margaux’n viinitilan viinit olivat tunnettuja nimillä Margou ja Margous. Ne ovat kuivia puna- ja valkoviinejä ja ovat Bordeaux- viinien parhaimmistoa. Hinta on sen mukainen.

Napoleon III oli päättänyt järjestää vuonna 1855, keisarikuntansa alussa, maailmannäyttelyn Pariisissa. Tässä yhteydessä laadittiin myös ensimmäinen Bordeaux-viinien virallinen laatuluokittelu. Château Margaux sai harvojen alueen viinien joukossa laatuluokituksen premier grand cru classé eli parhaan laatuviinin luokituksen.

Ruokalistan toinen viini Nuits tuli Burgundista, Côte-d’Orin departamentista. Alueella oleva kaupunki nimeltään Nuits vaihtoi nimensä 1892. Kaupunki nimettiin alueen kuuluisimman viinin, Nuits-Saint-Georgesin, mukaan. Nuits-viinit ovat tukevia punaviinejä, jotka ovat parhaimmillaan saatuaan ikääntyä useita vuosia.

Herrat herkuttelivat myös musigny-viinillä. Sekin Burgundin viinejä Côte-d’Orin departementista. Viinillä on laatuluokitus grand cru ja sillä on myös alkuperäsuojamerkintä appellation d’origine contrôlée, AOC.

Viinitarjoilu huipentui huipentumistaan; seurasi Château-Yquem. Viiniä tuotetaan Bordeaux’n eteläpuolella, Sauternesin alueella. Vuonna 1855 sille myönnettiin ylin mahdollinen laatuluokitus, Premier Cru Supérieur. Kyseessä on makea valkoviini, joka valmistetaan jalohomeisista Sémillon- ja Sauvignon blanc -rypäleistä. Mikäli rypälesato ei vastaa viinille asetettuja laatuvaatimuksia, sitä ei tuoteta ollenkaan ja vuosikerta jätetään väliin.

Pitkäperjantain kokoontumistaan herrat jatkoivat samppanjaa nauttien. Nautitusta samppanjasta Sainte-Beuven yksityissihteeri ei mainitse tarkemmin. Päivällisellä nautitut viinit osoittavat Sainte-Beuven olleen myös viiniasiantuntija, olihan hän valinnut päivälliselle tuolloin verrattain vastikään, vuonna 1855, laatuluokiteltuja viinejä.

Sainte-Beuven ystäväpiiriin kuulunut tohtori François Veyne kävi silloin tällöin iltaisin syömässä Sainte-Beuven luona. Jules Troubat kertoo muistelmissaan noista käynneistä seuraavasti:

Lääkäri, joka ainoana ei ollut erehtynyt Hra Sainte-Beuven todellisesta sairaudesta, toi tämän ruokapöydälle ja vuoteen ääreen Hippokrateen ja Rabelais’n suosittelemia lääkkeitä: iloa ja viihdykettä. Tohtori Veyne, Comtat’ssa syntynyt, sen sijaan, että olisi passittanut hänet apteekkiin, toi hra Sainte-Beuvelle pullokaupalla aitoa Château-Neuf du Pape -viiniä: Etelä-Ranskan auringonsäteitä pullotettuina.

 

Päivällisestä noussutta kohua

Pian päivällisen jälkeen Sainte-Beuven oli määrä käyttää lehdistön vapautta puolustava puheenvuoro Ranskan senaatissa. Sainte-Beuven sisäministeriön palveluksessa työskentelevä ystävä otti luottamuksellisesti yhteyttä koskien lupaa saada myydä Ranskassa ulkomaalaista sanomalehteä, joka oli käsitellyt pitkäperjantain päivällistä sitä voimakkaasti paisutellen. Sainte-Beuve ei vastustanut sanomalehden myyntiä. Senaatin puheenjohtajakin, Raymond-Théodore Troplong, huolestui ja pelkäsi istunnossa nousevaa hälyä. Puhemiestä rauhoittaakseen, Sainte-Beuve kirjoitti hänelle kirjeen 23.4.1868. Kirjeen alussa hän kirjoittaa:

Myönnän teille, etten ollut kuvitellut, että on ollut tarvetta ryhtyä selittelemään sinänsä mitä viattominta tapahtumaa, mitä merkityksettömintä ja täysin yksityistä, tiukimmin kotipiiriin kuuluvaa.

Je vous avoue que je ne m’étais pas figuré qu’il fût besoin d’entrer dans des explications sur un fait en soi des plus innocents, des plus insignifiants, et tout à fait intime, de la plus stricte intimité.

Sainte-Beuve piti rohkeasti lehdistön vapautta puolustaneen puheensa senaatin istunnossa 7. toukokuuta 1868; hänen vastustajansa keskeyttivät puheen useaan otteeseen.

Sainte-Beuven omin sanoin sanomalehtien kronikoitsijat muuttivat pitkäperjantain päivällisen omassa mielikuvituksessaan banketiksi (ce dîner qui n’est devenu un banquet que dans l’imagination des chroniqueurs).

Sanomalehti Le Figaro mainitsee tapauksen lauantaina 18. huhtikuuta 1868 etusivullaan. Jutusta käy ilmi reaktioiden jyrkkyys:

Juorutaan paljon pahaa hra Sainte-Beuven tarjoamasta päivällisestä pitkänäperjantaina. Jo pitkään, sitä paitsi, runoilijakriitikko on ehdottomasti halunnut reagoida tuohon perjantaita koskevaan ennakkoluuloon. Totta on, ettei hän ole tässä kovin onnistunut.

Eräänä perjantaina hän aloitti kuuluisan luentonsa Collège de Francessa. Mitä vihamielisimmät mielenosoitukset keskeyttivät sen, eikä luento enää jatkunut.

Kerrotaan, että kärsimättömyydessään hän päästi vahingossa suustaan nämä onnettomat sanat:

• Varokaa, hyvät herrat! Koko armeija ei ole Sevastopolissa.

Tähän eräs kuulija oli vastannut: Ostereita avataan veitsellä, korvia ei avata pistimillä!

Saman sanomalehden seuraavan päivän etusivulla tapausta käsiteltiin laajassa artikkelissa (Le Figaro, su 19.4. 1868, nro 110) Ohessa artikkelista muutamia otteita:

Tässä tapaus:

Hra Sainte-Beuve tarjosi viime perjantaina päivällisen. Sattumoisin kävi niin että tuo perjantai oli Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistopäivä. Ninpä Hra Veuillot, taipuen paastopäivän aterian tarkastajaksi, kävi tarkastuskäynnillä Hra Sainte-Beuven luona ja totesi, että siellä oli syöty lihaa.

– Mutta, monsieur, oletatte siis että Hra Sainte-Beuve ja hänen kutsuvieraansa kokoontuivat tehdäkseen propagandaa lihan syömisen puolesta. Hra Sainte-Beuven keittäjätär oli tiedustellut häneltä: ”Monsieur, millaisen päivällisen valmistan?” Hra Sainte-Beuve oli vastannut: ”Tavallisen päivällisen.” Ja näin ilman minkäänlaista etukäteen harkittua jumalanpilkkaa. Sillä eihän sille, joka ei ole uskossa, pitkäperjantai olisi poikkeuksellinen päivä.

Ollaksemme hetken vakavia näin tyhjänpäiväisessä asiassa, eikö ole valitettavaa, että kiistellään asiasta, joka vaihtelee hummerista lampaanpaistiin? Ymmärretäänkö, että kuusi miestä, jotka julkisesti syövät, mitä haluavat, eivät voisi kokoontua pihvin äärelle, ilman että heidät ilmiannetaan inkvisition tutkinnalle? […]

Kuusi miestä, jotka ovat kirjallisuuden konkareita, vaikka näytätte niin sanovan, söivät lihaa pitkäperjantaina.

Onko olemassa laki, joka sen heitä kieltää?

Ei.

Kielsivätkö sen teidän mukaanne säädyllisyyden lait? […]

Oma johtopäätökseni on tässä:

Todellisen kristityn tulee olla tiukkana sen suhteen, syökö itse lihaa; ja lempeä sen suhteen, syökö lähimmäisensä lihaa.

Sainte-Beuven pitkäperjantain päivällinen Ranskan kirjallisuudessa

 Päivällisvieraana ollut Gustave Flaubert (1850–1893) sisällytti tapauksen kesken jääneeseen teokseensa Le Dictionnaire des idées reçues (Valmiiden ajatusten sanakirja). Teos julkaistiin postuumisti 1913. Sainte-Beuve -hakusanan kohdalla Flaubert palaa päivällisen nostattamaan polemiikkiin: ”Uskokaa todeksi tarina pitkäperjantain illallisesta, jolla tarjottiin liharuokia (Croire à la légende du Vendredi Saint, jour où il dînait exclusivement de charcuterie)”.  Flaubert halusi ironisoida enemmistön halua olla oikeassa.

Flaubert ja Guy de Maupassant (1850–1893) olivat hyviä ystäviä. On hyvin todennäköistä, että hän sai inspiraationsa alun perin 12. elokuuta 1882 Gil Blas -lehdessä julkaistuun novelliinsa Mon oncle Sosthène Sainte-Beuven tarjoamasta päivällisestä. Ironiaa tihkuva novelli julkaistiin myöhemmin kokoelmassa Les Sœurs Rondoli. Ilmaistakseen vastenmielisyyttään katolista kirkkoa sekä samassa kaupungissa asuvaa jesuiittaveljeä kohtaan novellin päähenkilö Sosthène kutsuu pitkänäperjantaina kolme ystäväänsä sekä veljenpoikansa ravintolaan syömään mm. porsaan sisälmysmakkaraa. Kyytipoikana on viiniä, samppanjaa ja liköörejä. Ravintolailta äityy tavattomaksi mässäilyksi ja juopotteluksi, kaikkiaan pulloja tyhjenee 22!

Novellin loppu on yllättävä. Veljenpoika tekee häijyn kepposen pyytämällä jesuiittaveljen krapulassa riutuvan setänsä vuoteen äärelle. Juopumuksestaan vihdoin toipunut Sosthène onkin kääntynyt katoliseen uskoon ja päättänyt testamentata perintönsä aiemmin inhoamalleen jesuiittaveljelle. Veljenpojan pettymys on suuri.

Œufs aux anchois – Kananmunia anjovistahnalla

Kananmuniin liittyy vahva kristillinen symboliarvo. Värikkäät pääsiäismunat ovat vertauskuva uudesta elämästä. Kananmunien valkoinen väri on sekä puhtauden että täydellisyyden vertauskuva. Munasta kuoriutuva kananpoika kuvaa Kristuksen haudasta nousemista. Kala puolestaan oli Välimeren kulttuureissa muinoin yleinen onnen symboli. Kristikunnassa kala on Kristuksen symboli. Leivän ohella se on jumalallisen aterian ruoka-aines.

Kananmunat anjovistahnalla valmistuvat näin:

8 kananmunaa

24 anjovisfilettä öljyssä

3 viipaletta maidossa pehmennettyä vaalean leivän sisusta

1 jälkiruokalusikallinen silputtua tuoretta rakuunaa

korppujauhoja, pippuria

neutraalia ruokaöljyä, esim. auringonkukkaöljyä

Keitä kananmunat koviksi, jäähdytä ja poista kuoret. Halkaise ne.

Silppua anjovisfileet hyvin pieniksi paloiksi. Sekoita ne valutettuun leipämassaan, lisää murskatut keltuaiset ja silputtu rakuuna. Mausta pippurilla.

Täytä valkuaiset tällä tahnalla ja siirrä ne uuninkestävään vuokaan. Ripottele kasviöljyä ja korppujauhoja päälle.

Paista uunissa 10–15 min. 180 asteessa.

Vie kananmunat tarjolle lämpiminä, anjovisfileepaloilla koristeltuina.

Bon appétit !

Jarmo Kehusmaa

 

 

Jarmo Kehusmaa on ranskanopettaja, Ranskan gastronomian tutkija, luennoitsija ja blogisti. Kuva: Valérie Zotti 2024.

 

 

Helsingin Cff:n blogia toimittaa Sini Sovijärvi

————————————–

Kirjallisuutta

Biedermann, H.: Suuri symbolikirja. Toim. Pentti Lempiäinen. WSOY 1993.

Castelot, A.: L’histoire à table. Si la cuisine m’était contée. Éditions Perrin 2015.

Castillon du Perron, M. : Sainte-Beuve et la princesse Mathilde.Revue des Deux Mondes. https://www.revuedesdeux mondes.fr>2016/11

Chauvirey, m.-F.: Connaître la cuisine de l’œuf. Éditions Sudouest 2000.

Flaubert, G.: Le Dictionnaire des idées reçues. Gallimard 2017.

Flaubert, G.: Valmiiden ajatusten sanakirja. Suom. Mirja Halonen, Ville Keynäs. Loki-Kirjat 2010.

de Goncourt, E. et Jules : Journal. Gallimard 2021.

Le Figaro le 18 avril 1868

Le Figaro le 19 avril 1868

Lichine, A.: Encyclopédie des vins & des alcools de tous les pays. Robert Laffont 1988.

Littérature française. Tome second XIX^e et XX^e siècle. Librairie Larousse 1968.

Mauduit, X. & Ergasse, C.: Flamboyant Second Empire! Et la France entra dans la modernité. Armand Colin 2018.

Troubat, J.: Souvenirs et Indiscrétions – le dîner du Vendredi-Saint – publiés par son dernier secrétaire. – Nouvelle édition. Calman-Lévy éditeurs. https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k35406z.

Vitaux. J.: La gastronomie. Que sais-je? Presses Universitaires de France 2007.

Vitaux. J. : Les petits plats de l’histoire. Presses Universitaires de France 2012.

Guy de Maupassantin novelli Mon Oncle Sosthène julkaistiin Gil–Blas -lehdessä lauantaina 12. elokuuta 1882 kirjoittajanimellä Maufrigneuse (ei suomennettu, novellin filmatisointi on katsottavissa kokonaisuudessaan You tube -kanavalla).